tiistai 18. marraskuuta 2014

Tapojen murtuminen susiasioiden hallinnassa

Berliiniä halkoi liki kolmen vuosikymmenen ajan muuri, joka jakoi sen itäiseen ja läntiseen osaan. Neuvostojärjestelmän romahdettua Itä- ja Länsi-Berliinistä tuli nopeasti Berliini, yhdistyneen Saksan pääkaupunki. Idän ja lännen erottaneista vuosikymmenistä päästiin eroon hetkessä, koska yleinen tarkoitus sen pyhitti.

Vain harva muuri on fyysinen. Pääosa ihmiselon muureista muodostuu erilaisista tavoista ajatella, tuntea ja tehdä asioita. Suden kohdalla nämä tavat ovat erityisen lujassa.

Suomen riistakeskus päivittää parhaillaan vuonna 2005 valmistunutta susikannan hoitosuunnitelmaa. Meneillään oleva päivitystyö on yritys murtaa joitakin suteen kytkeytyviä tapoja, joista jotkut liittyvät paikallisyhteisöihin ja jotkut hallintoon.

Riistakeskuksen riistatalouspäällikkö Jarkko Nurmi esitteli vuoden 2014 tammikuussa järjestetyillä Riistapäivillä susipolitiikan peruspilareita. Kaksi ajatusta nousi erityisesti esiin.

Nurmen mukaan susi valitsee itse minne reviirinsä perustaa. Susipolitiikka ei siis ole ennakoivaa keskustelua siitä, minne susi saa tulla ja minne ei, tai siitä, ketkä elävät susien kanssa ja ketkä eivät. Susi voi tulla ja perustaa laumansa sinne, missä laumareviirin edellytykset suden mielestä täyttyvät.

Toinen huomionarvoinen ajatus oli ehdotus yhteiskuntasopimuksesta. Riistatalouspäällikön mukaan sopimus tarvitaan, koska suden vaikutukset kohdentuvat yhteiskunnassa epätasaisesti, suden laiton tappaminen ei voi olla avoimen yhteiskunnan ratkaisu ongelmiin eikä hallinto kykene komentamalla saamaan susiasioita kuntoon.

Tarvitaankin toimijoiden keskinäinen sopimus siitä, miten suden läsnäoloon aletaan valmistautua, jos tiedetään alueen luonnonolosuhteiden olevan lajille sopivat. Miten suden ilmestymiseen voidaan sopeutua susiparin ilmaantuessa tai kun pentuetuotanto on susiparin reviirillä vakiintunut.

Sopimus on aina lupaus siitä, mitä tulevaisuudessa tehdään. Lupaamiseen ei aina kannata ryhtyä. Terveen järjen mukaan sopimus kannattaa solmia, jos voi luottaa toisiin osapuoliin, toimintatavat ovat reilut ja sopimuksesta on kullekin solmivalle taholle riittävästi hyötyä.

Suomalaiseen susipolitiikkaan on kaivattu nimenomaan järkevyyttä. Tämä tarkoittaa myös yhteiskunnan ja valtion moraalista valppautta susipolitiikan tarkoitukselle ja vaikutuksille. Myös valtiovalta odottaa kansalaisyhteiskunnalta tiettyä vastuunkantoa.

Susikannan hoitosuunnitelman päivitystyön kautta riistahallinto yrittää korjata suhdettaan susikriittiseen kansalaisyhteiskuntaan ja suteen.

Hoitosuunnitelman päivitystyöstä vastuussa oleva riistakeskuksen projektipäällikkö Mikael Luoma suunnitteli yhdessä Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkijoiden kanssa verkkoon sähköisen keskustelufoorumin. Sen tarkoituksena oli nostaa esiin näkökulmia ja konkreettisia ideoita siitä, miten eri reviirialueilla suteen suhtaudutaan ja mitä uudenlainen susipolitiikka voisi olla käytännössä.

Sähköinen keskustelufoorumi jakautui kuuteen osakeskusteluun. Foorumi kattoi poronhoitoalueen, pohjoiset reviirialueet, Pohjanmaan, Itä- ja Lounais-Suomen. Näiden lisäksi oma fooruminsa muodostettiin niille keskustelijoille, joiden asuinalueilla susia ei nykyään säännöllisesti esiinny.

Lähestymistapa oli ongelmalähtöinen ja ratkaisukeskeinen. Keskustelua käytiin reviirialueittain siitä, millaisia kielteisiä vaikutuksia sudella on ja miten näitä vaikutuksia olisi mahdollista vähentää ja lieventää sekä miten elää jäljelle jääneiden vaikutusten kanssa tai kääntää joitakin niistä hyödyksi.

Vaikka aiheet olivat keskustelijoille ennalta tuttuja ja moneen kertaan paikallistason arjessa koluttuja, aineistoa kerättiin ensimmäistä kertaa nimenomaan aktiivisilta kansalaisilta hallinnon ja tutkimuksen kautta suoraan reviirialueiden hyödyksi. Rekisteröityneet keskustelijat ymmärsivät, ettei liikkeellä olla huvin vuoksi. Keskustelu oli asiallista. Tiivistelmät käydystä keskustelusta koostettiin susikannan hoitosuunnitelman päivitystyön verkkosivuille.

Foorumikeskustelusta on syytä nostaa yksi seikka esiin. Susikonfliktia pidettiin vaikeana, mutta ei ratkaisemattomana. Reviirialueilla ilmeni aitoa halua päästä asioissa eteenpäin. Oman aloitteellisuuden lisäksi tähän tarvitaan valtiovallan apua.

Susikannan hallintaa koskeva yhteiskuntasopimus voisi luoda puitteen reviiritason ongelman määrittelylle ja ratkaisuille. Yhteiskuntasopimuksen perusteita luodattiin syksyllä 2014 järjestetyissä reviirityöpajoissa, mille työlle sähköinen keskustelufoorumi loi perustan.

Työpajoja järjestettiin kymmenellä eteläisen Suomen reviirialueella sekä yksi työpaja poronhoitoalueella. Työpajojen tarkoituksena oli kartoittaa, mitä kullakin reviirialueella pitäisi tehdä susikannan hallitsemiseksi sekä suden ja ihmisen yhteiselon parantamiseksi.

Työpajoissa keksittiin monia konkreettisia toimenpiteitä, joiden toteuttamiseksi hahmoteltiin paikallislähtöisiä ja -johtoisia hankkeita. Voimavarana on se, että maaseudulla on viimeisen parinkymmen vuoden aikana totuttu ratkaisemaan elinympäristön ongelmia hanketoiminnalla. Maaseudulla elävillä ihmisillä on kykyä ja halua pärjätä muuttuvissa olosuhteissa. Sama pätee susiasioissa. Paikalliset toimenpiteet ja hankkeet tuovat enemmän sanansijaa ja valtaa sen suhteen, miten suden kanssa ollaan.

Olennaista on, että tällainen yhteiskuntasopimukseen perustuva paikallinen kannanhallinta ei nojaa valikoimattomaan susien tappamiseen tai hallinnon asettamien rangaistusten pelkoon, vaan omaehtoiseen susien kanssa elämiseen. Vapaaehtoisuus on mahdollisuutta valita - tai olla valitsematta - erilaisten annettujen vaihtoehtojen väliltä. Omaehtoisuus on osallistumista näiden vaihtoehtojen synnyttämiseen.

Juuri omaehtoiseen vaihtoehtojen luomiseen työpajojen sarja tähtäsi. Konkreettiset, yhteisesti hyväksytyt toimintamallit ovat tähän asti olleet vähissä.

Omaehtoisuus perustuu siihen, että hyväksytään toiminnan yleinen tarkoitus ja ollaan valmiita toimimaan tuon tarkoituksen eteen. Tämä olisi myös yhteiskuntasopimuksen keskeinen periaate.

Reviirialueiden työpajatyöskentelyssä kävi ilmi, ettei sudesta yksityisesti niin kovasti pidetä ja voisi olla parempi, ettei niitä olisi. Aluetta ja yhteiskuntaa laajemmin tarkastellen hyväksytyksi tarkoitukseksi ja reviiritason kannanhoidon lähtökohdaksi muodostui se, että kyllä kullekin reviirialueelle susia mahtuu. Kysymys on siitä onko paikallisilla mahdollisuuksia vaikuttaa susikannan hallintaan.

Yhteiskuntasopimuksen sisältö koskisi näin ollen sitä, miten susilauman elinvoimaisuus varmistetaan ja miten laumaa hoidetaan ja hallitaan.

Maata ja muuta varallisuutta ei turvata siksi, että ne ovat omaisuutta. Sen sijaan tällaiset asiat tulevat omaisuudeksi siksi, että niitä aletaan yhteisöllisesti ja yhteiskunnallisesti turvata. Vasta kun syntyy tarve suojella ja turvata jokin ympäristön ominaisuus – tukkipuu, lahopuu, susikannan elinvoimaisuus – syntyy yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen tarve määritellä se omaisuudeksi. Samalla tarkasteluun nousevat omistus-, käyttö- ja hallintaoikeudet.

Suden tiukka suojelu ei ilmeisestikään ole ollut tarkoitus, jota maaseutuyhteisöt olisivat omaehtoisen aktiivisesti ryhtyneet turvaamaan. Yleinen tarkoitus on ollut pikemminkin päästä susista eroon. Päätellen susikannan varsin kehnohkosta kehityksestä tarkoitusta on monin paikoin turvattu varsin hyvin.

Reviirikohtainen sopimus loisi edellytyksiä kääntää tilanne päälaelleen. Sudelle olisi löydettävä myös muita merkityksiä ja tarkoituksia. Rooli haitta-, vahinko-, häirikkö- tai pihasutena sekä mahdollisena koirasutena ei enää riittäisi. Ajattelutavat olisi laitettava uusiksi. Siinä olisi reviirikohtaiselle päätöksenteolle haastetta.

Sähköisessä foorumissa ja työpajoissa pohdittiin aktiivisesti reviiritason päätöksentekoa. Työpajoissa hahmoteltiin mallia, jonka mukaan susiasioiden reviiritason suunnittelusta ja päätöksenteosta vastaisi suhteellisen pieni mutta edustavaksi koettu joukko toimijoita. Tilannekohtaisesti mukana olisivat paikallinen riistanhoitoyhdistys, kunta, MTK:n kotieläinpuoli, paikallinen luonnonsuojeluyhdistys, paikallinen poliisi ja metsähallitus. Monessa työpajassa joukkoa alettiin kutsua yhteistyöryhmäksi.

Yhteistyöryhmän tehtävänä olisi seurata susitilannetta ja toimia tiedon välittäjänä kansalaisten ja riistaviranomaisen suuntaan. Ryhmällä olisi tukena reviiriltä valittu puolueeton, luotettu ja aktiivinen susiyhdyshenkilö. Yhteistyöryhmällä olisi suora kytkös myös alueelliseen riistaneuvostoon (ARN), jonka lakisääteisenä tehtävänä on johtaa alueellista riistapolitiikkaa ja toteuttaa sitä yhdessä alueellisen riistakeskuksen kanssa.

Yhteistyöryhmän toiminnan mukana suden merkitys ja susikannan hallinnan tarkoitus paikallisella tasolla selkiytyisivät. Tarkoitus olisi pitää susilauma lisääntyvänä, ja tämän tarkoituksen täyttyessä yhteistyöryhmän keskusteluissa ja tekemisissä hahmottuisi, miten elinvoimaisen susikannan kanssa reviirialueella toimitaan. Yhteistyöryhmä suunnittelisi yhdessä yhdyshenkilön ja asianomaisten kanssa ennaltaehkäiseviä toimia sekä niiden rahoitusta ja kohdentamista. Samoin ryhmä punnitsisi ja antaisi ehdotuksensa mahdollisen kannanhoidollisen metsästyksen kohdentamista.

Ajattelutavan murrosta voisi verrata muutokseen, joka on tapahtunut metsäluonnon monimuotoisuuden turvaamisessa. Erityisesti luonnonarvokauppa on tästä oivallinen esimerkki. Luonnonarvokauppaa kokeiltiin osana Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelma Metsoa vuosina 2003–2007. Siitä pidettiin maaseudulla, koska se tarjosi maanomistajalle mahdollisuuden punnita, tuottaako puuta, luonnonarvoja vai antaako kohteen jäädä silleen. Määräaikaisista suojelutoimista ei korvattu taloudellisia menetyksiä, vaan maksettiin palkkio luonnonarvojen tuottamisesta.

Suojelun luonne muuttui toiseksi. Samalla muuttui toiminnan tarkoitus. Luonnonarvokaupan järki oli käytännöllinen ja taloudellinen. Monimuotoisuuden suojelun tarkoitus alkoi sopia paremmin yhteen metsätalouden kanssa. Esimerkiksi jos paremman palkkion saamiseksi luonnonarvoja pitää vahvistaa, on vain luonnollista tehdä tarvittavat luonnonhoitotyöt ja saada siitä palkkio, palkka. Kokeiluhankkeessa keskeisenä periaatteena ollut maanomistajien omaehtoisuus muuttui kokeiluvaiheen jälkeen vapaaehtoisuudeksi. Toimijoiden yhteistyö korostui molemmissa.

Luonnonarvokauppa auttoi ylittämään toistensa kanssa ristiriidassa olevia ajattelutapoja. Ratkaisevaa oli, että suojelun luonne muuttui sellaiseksi, että se vastasi tarkoitukseltaan paremmin metsätalouden tarkoitusta. Tuntemisen, toiminnan ja ajattelun tavat alkoivat muuttua yhdessä. Aivan kuten luonnonarvokaupan kokeiluhanke, myös susikannan hoitosuunnitelman päivitystyö on antanut hallinnolle arvokkaita vinkkejä siitä, miten ristiriitainen luonnonsuojelu kannattaisi yrittää hoitaa.

Suden suojelemiseksi on murrettava kenties vielä vahvempia muureja tapojen muuttamiseksi. Muutoksen lähtökohtana on, että sudensuojelun tarkoituksen olisi paremmin vastattava maaseudulla elämisen yleisiä tapoja, kulttuuria. Hallinnan periaatteet kun muuttuvat nopeammin kuin yleiset ajattelu- ja toimintatavat.

Juuri tästä syystä käytännön toimenpiteet on luotava reviireillä omaehtoisesti, ja perustana on sopimus siitä, että pidetään lauma elinvoimaisena. Tässä on uusien oikeuksien, velvollisuuksien ja vastuiden lähtökohta. Siinä on myös lähtökohta kulttuurin muutokselle.

Suomessa suden suojelu on aina ollut suden metsästämisestä päättämistä. Maaseudulla asiaa on ollut vaikea katsoa mistään muusta lähtökohdasta. Kenties nyt olisi hetki kokeilla, millaisia vaikutuksia olisi laumakohtaisella kannanhoidollisella metsästyksellä.

Yhden tai kahden suden poistaminen ei oikein kohdennettuna vaarantaisi lauman olemassaoloa, mikäli samaan aikaan laumoihin kohdistuva laiton pyynti poistuu. Trofeen eli metsästysmuiston mukana suden arvo saaliseläimenä kasvaisi ja mikä tärkeää, lauman ihmisarkuus hyvin toteutetussa jahdissa lisääntyisi.

Pienellä hallinnollisten tapojen murtamisella olisi mahdollisesti suurikin myönteinen vaikutus reviirillä elävien ihmisten kokemaan elämänlaatuun ja hyvinvointiin sekä suden olemassaolon mahdollisuuksiin. Suden suojelun tarkoitus uudistuisi. Samalla täsmentyisi reviirillä toimivan yhteistyöryhmän rooli sen pohdinnassa, millaisilla järjestelyillä reviirikohtainen kannanhallinta voitaisiin kestävällä ja reilulla tavalla hoitaa.

Susiasioiden hallinnassa reviiritason omaehtoinen kannanhoito perustuu väistämättä yhteistyöhön. Tarkoituksenmukaisella yhteistyöllä on taipumus vahvistaa luottamusta. Luottamus lisää keskinäistä reiluutta ja rohkeutta. Tapojen muurit alkavat rapistua. Uudet paremmin aikaa ja olosuhteita vastaavat tavat voivat alkaa syntyä. Uudistuminen onnistuu, jos tarkoitus sen pyhittää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti