torstai 19. joulukuuta 2013

Halu uskoa

Moraalipsykologi Jonathan Haidt sivuaa tuoreimmassa kirjassaan The Righteous Mind  (2012) taipumustamme uskoa siihen, mitä haluamme uskoa – tosiasioista riippumatta. Aivomme ’palkitsevat’ hetken mielihyväkokemuksella siitä, kun löydämme edes hataran perustelun,  jolla epämieluisa ja uskomustemme vastainen tulkinta todellisuudesta voidaan torjua. Ajattelumme suuntautuu pikemminkin perustelemaan omia halujamme kuin etsimään totuutta. Tämän vuoksi yhteiskunnalliset toimijat erilaisine haluineen ottavat esimerkiksi uuden tutkimustiedon vastaan eri tavoilla. Näkemyserot voivat jopa äärevöityä, kun eri laitojen toimijat saavat mielihyvää siitä, että he onnistuvat sisällyttämään uuden löydöksen perusteluihinsa ja siitä, että he onnistuvat löytämään perustelun, jolla häiritsevä löydös ohitetaan. Uusi tieto ei tällöin niinkään toimi ristiriitojen lieventäjänä, vaan polttoaineena, jolla syvennetään juoksuhautoja.

Susitutkimusten julkisuudessa saama ristiriitainen vastaanotto on esimerkki tällaisesta ilmiöstä. Siksi uusi tutkimustieto ei välttämättä auta tehokkaasti lieventämään ristiriitoja. Esimerkiksi tutkimustulos (s. 4), jonka mukaan osa pantasusista on vältellyt pihoja liikkuessaan reviirillään ja osa ei, voidaan nähdä joko perusteluna siitä, etteivät sudet useinkaan näin tee tai erityisenä osoituksena että ne joskus tekevät näin. Lasi on puoliksi täynnä tai puoliksi tyhjä. Äärilaitojen kommentoijat ymmärtävät tuloksen halujaan tukevalla tavalla – ja hyödyntävät löydöstä perusteena kamppailussa susikannan hallinnasta. Tahtomattaan  myös tutkijat osallistuvat kamppailuun. Tulkitsijasta riippuen voi olla suuri merkitys sillä, sanooko tutkija esitelmätilaisuudessa suden käyvän harvoin pihoissa tai pääsevän harvoin kovin kauas pihoista.

Viime kädessä rajat taipumuksellemme perustella havaintojamme todellisuudesta mielemme mukaan asettaa totuus itse. Jos omat kokemusperäiset havaintomme menevät kovasti ristiin omien käsitystemme kanssa, alamme jossakin vaiheessa miettimään, missä vika. Edelleen jos asiat eivät etene läheskään siten, kuin olemme ennakoineet, on samanlainen mietinnän paikka. Ja jos toinen ihminen päätyy samoista havainnoista aivan toisenlaisiin päätelmiin kuin itse, on kenties syytä kysyä, miksi näin on eikä kiirehtiä tyrmäämään päätelmiä vääränlaisina.

Haidt esittää kirjassaan kiinnostavasti, että moraalinen ajattelu on lähtökohdiltaan sisäsyntyistä. Tuntemus oikeasta ja väärästä on kuitenkin muokkautuva ja siten verrattavissa esimerkiksi käsikirjoituksen ensimmäineen luonnokseen. Tuntemus yllättää ja ohjaa kehittämään ja päivittämään käsikirjoitusta toimivammaksi kokemuksen ja merkitysten pohjalta. Susikeskustelut ovat näin ajateltuna haastavia sen vuoksi, että niihin osallistuu erilaisia moraalisia näkökohtia painottavia ja esimerkiksi asuintaustoiltaan, sukupuoleltaan ja iältään erilaisia ihmisiä. Halut ja perustelut voivat herkästi mennä niin ristiin, että vastapuolen ei lopulta ajatella olevan susipoliittisissa perusteluissaan vain väärässä, vaan myös läpeensä moraalittomia, huonoja ihmisiä. Tilanne kärjistyy konfliktiksi. Vuorovaikutuksen kehitys umpikujaan ei ole vääjäämätön vaan totta kai käännettävissä. Haidtin mukaan jo se on hyvä alku, että ymmärrämme ihmisillä olevan erilaisia painotuksia moraalisten hyveiden suhteen – ja että on vain hyviä ihmisiä erilaisine haluineen ja perusteluineen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti