tiistai 31. joulukuuta 2013

Susikannan hoidon paikkatieto

Maassamme kerätään susista monenlaista kaikille avointa tai viranomaiskäyttöön rajattua paikkatietoa. Tunnetuin viranomaisten ylläpitämistä tietovarannoista on juuri äskettäin uudistunut TASSU-tietojärjestelmä. Pääsy tähän järjestelmään on viranomaisilla sekä petoyhdyshenkilöillä, jotka myös suurpetotiedon sinne tallentavat. Toinen vain viranomaiskäyttöön tarkoitettu paikkatiedon tietopankki on jo jonkin aikaa toiminnassa ollut riistavahinkorekisteri, jonka avulla seurataan muun muassa riistavahinkolain mukaisten susivahinkojen sijoittumista, suuruutta ja korvausten maksua. Riistaweb on kolmas keskeinen susitietoa käsittelevä tietojärjestelmä. Sitä hyödynnetään muun muassa Suomen riistakeskuksessa suden poikkeuslupa-anomuksia käsiteltäessä. Eri järjestelmien rinnakkaiskäytöllä riistaviranomaiset pyrkivät tukemaan toimia, jolla pidetään vahingot kohtuullisella tasolla ja konfliktit hallinnassa.

Kansalaiset ovat viime vuosina päässeet tutustumaan riistaviranomaisten tekemiin poikkeuslupapäätöksiin verkossa. Tietoa tuoreista pantasusihavainnoista kansalaiset ovat saaneet takavuosina soittamalla susipuhelimeen. Tästä syksystä alkaen susipuhelimen sijaan on ollut tarjolla Internetissä toimiva palvelu pantasusien seuraamiseen. Tarjottu avoimuus ei ole riittänyt tyydyttämään suteen huomionsa kiinnittäneiden kansalaisten tietotarpeita. Siksi viranomaisten ja jo aiemmin eri toimijaryhmien perustamien petotietojärjestelmien rinnalle on syntynyt  yksittäisten kansalaisten ylläpitämiä järjestelmiä.

Esimerkiksi susien viime vuosina tekemiä koiravahinkoja esittelemä karttapalvelu aloitti toimintansa lokakuussa 2012. Ylläpitäjä kantoi huolta metsästyskoirista ja halusi koota yhteen hajallaan olevaa vahinkotietoa helppokäyttöiseen ja helposti välitettävään muotoon. Tarkoituksena oli suunnata huomiota vahinkoriskiin ja varoittaa koiranomistajia vahinkoalttiista alueista. Palvelun tietolähteinä on käytetty ensisijaisesti sanomalehtien vahinkouutisointeja. Tietoa on myös saatu asianosaisilta tai henkilöiltä, jotka muutoin ovat tunteneet tapaukset. Haastavaksi tiedonkeruun tekee se, etteivät kaikki vahinkotapaukset tule julkisiksi, joskus koiranomistajat eivät hae korvausta lainkaan tai hakevat sitä vakuutusyhtiöstä, josta tieto ei välity muille toimijoille.

Liki samoihin aikoihin edellisen kanssa syksyllä 2012 aloitti toimintansa toinen karttapalvelu, jolla ylläpidettiin tietoa riistaviranomaisten antamista poikkeusluvista sekä poliisimääräyksien myönnöistä. Niin ikään palvelulla visualisoitiin lupien ja määräysten sekä liikennekolarien aiheuttamaa susipoistumaa maan eri osissa. Palvelu on vuonna 2013 ilmeisesti loppunut. Ylläpitäjä halusi luoda aiheesta kokonaiskäsityksen keräämällä tietoa Suomen riistakeskukselta sekä poliisin tiedotteista. Suomen riistakeskuksen myöntämien lupien ja niiden tuloksen osalta tieto oli palvelussa kattavaa. Poliisimääräysten ja niiden käytön osalta palveluun kerättävissä olevassa tiedossa oli puutteita.

Vuoden 2013 keväästä alkaen on toiminnassa ollut myös karttapalvelu, johon ylläpitäjät kirjaavat laumoja sekä yhdessä liikkuvia pareja koskevia susihavaintoja. Lähteenä ylläpitäjät käyttävät RKTL:n julkaisemien lausuntojen karttaliitteitä, facebookin ja eralle.net keskusteluryhmissä jaettuja suurpetohavaintoja sekä ihmisten ylläpitäjille sähköpostitse ilmoittamia havaintoja. Laumoja ja pareja kartoilla esittävän palvelun tarkoituksena on ollut koota tietoa yhteen eri lähteistä, tarjota sitä alueilta joilta viranomaistietojärjestelmiin ei kerry tietoa ja tuoda sitä esille nopeammin, kuin mitä RKTL tietoa julkistaa.

Yllä mainitut palvelut ovat saaneet kiitosta tiedon käyttäjiltä. Vaikka palvelujen ylläpitäjät pyrkivät varmistamaan esittämänsä tiedon luotettavuuden tilanteen ja mahdollisuuksien mukaan, on esitetty epäilyjä tiedon laadusta. Esimerkiksi koiravahinkojen kohdalla ei ole aina mahdollista päästä selvyyteen, onko koiran tappanut nimenomaan susi. Niin ikään susihavaintoihin sisältyy epävarmuutta  – osa suden jäljiksi alun perin arvioiduista jälkihavainnoista on esimerkiksi petoyhdyshenkilöiden tarkistuksen pohjalta todettu monessa yhteydessä koiriksi tai ilveksiksi (jälkimäärityksen haasteista sudella, s. 10).

Esimerkit tuovat esille sen, miten yhtäältä tarve ja halu avoimeen ja nopeasti jaettavaan susitietoon ja toisaalta tekniikan ja omien kykyjen tarjoamat mahdollisuudet synnyttävät uusia kansalaisten omia susikarttapalveluja. Näillä palveluilla edistetään tiedonjakoa niiltä osin, kun viranomaiset eivät ole omien järjestelmiensä osalta halunneet, pystyneet, tai vielä ehtineet tätä toteuttaa.

Kehitys muuttaa vallitsevaa asetelmaa ja haastaa pohtimaan kaikkien tietojärjestelmien osalta sitä, milloin julkinen tieto on hyödyllistä ja kenelle. Ketä kulloinkin julkisella tiedolla palvellaan? Missä määrin avoimesti julkaistu tieto auttaa toimijoita esimerkiksi varautumaan susien läsnäoloon? Entä onko tiedon korkealla laadulla ja nopealla jakamisella käänteinen yhteys – milloin hitaus on perusteltua?

perjantai 20. joulukuuta 2013

Biodiversity, motivation, habit: The big bad wolf and biodiversity in general

Biodiversity is on the decline globally. This is the case despite various institutional designs following the RIO 1992 summit. On a Brundtlandian pathway, the Rio+20 meeting rearticulated the concern and hoped that we [the representatives of the States] “with the full participation of civil society, renew our commitment to sustainable development and to ensuring the promotion of an economically, socially and environmentally sustainable future for our planet and for present and future.” In twenty years, the focus has shifted to the critical role of civil society in attaining sustainable development. It is not only formal institution-building that matters.

The principles and spirits of international treaties, such as the Convention on International Trade in Endangered Species of Wild Fauna and Flora (CITES), the Bern Convention, the Convention on Biological Diversity (CBD) and, in Europe, the Habitats Directive as well, set the basis for national conservation legislation. In Finland, as well as in other parts of Europe, national biodiversity strategies and biodiversity action plans have recently been undergoing renewal. Governments around the globe are taking various steps to handle the challenge of biodiversity. How much do biodiversity or ecosystem services really weigh?

The work of the Intergovernmental Platform for Biodiversity and Ecosystem Services (IPBES) began in 2012 with high expectations. It is hoped that IPBES will prove as meaningful on the biodiversity front as the Intergovernmental Panel on Climate Change (IPCC) has become on the climate front. This may of course become the case. As national work is about to begin, one important aspect has come to the fore, at least in Finland. Governmental resources for the IPBES are miniscule. At the first IPBES stakeholder meeting, held in November 2013, it became evident that the majority of the work will build upon voluntary action by scientists and administrators. Some participants stated that the lack of financial resources will handicap the process. But not all shared that opinion.

One environmental economist stood up and claimed that, the situation being as it is, we - as scientists and administrators - must act voluntarily, become committed to the task of the good cause without asking for payment for our time and effort. She hit the nail on the head.

Recall all of the fine institutional arrangements erected for the sake of protecting biodiversity – and the problems still prevail. The true challenge is, then, not the institutional scaffolding as such but the motivation that these scaffolds prevent or enable. It seems to be the case that biodiversity laws, policies and instruments do not motivate people to act for nature. Indeed, institutions have been erected to prevent us from doing wrong (to biodiversity and people) but they have not been designed to help us to do good. Prohibitions do not motivate action the same way as, say, encouragement.

Nonetheless, people do exist who act for biodiversity. How do they do it? Why do they do it?

This is exactly what the BIOMOT project (MOTivational strength of ecosystem services and alternative ways to express the value of BIOdiversity) is addressing in 2011–2015. The BIOMOT project, funded by the EU’s FP7 programme, collects together partners from seven European countries, comprising eight partner universities. The project is employing a variety of scientific disciplines, such as economics, philosophy, governance studies and social psychology. The interdisciplinary work will explore (i) the current state of environmental valuation and actual and potential alternatives to mainstream approaches; (ii) the features of those biodiversity policies, instruments and initiatives that motivate people to act; (iii) the personal and social characteristics of the innovators of such schemes; and (iv) the building blocks of the alternative theory of motivation. When the project concludes, it might be possible to gain a robust insight how these “successful” schemes have broken old habits and routines and helped to form new ones that motivate people to act for nature.

It is, indeed, one task to figure out the causes and reasons for inactivity, i.e. why people do not act for nature. The other task is to figure out why people act purposefully against nature. This is the wicked case with the protection of some specimens of biodiversity, say, the wolf (Canis lupus).

In Finland, the government has been committed to erecting institutional scaffolds to protect the wolf, but this has actually had the opposite effect: despite the efforts, the size of the wolf population has been in a steady decline for nearly all of the past ten years. The Finnish wolf policy is a showcase in institutional design, the purpose of which is to prevent people from doing wrong, i.e. killing wolves illegally. The government has, for instance, introduced a category of severe hunting crime to the criminal code and multiplied the nominal values of large carnivores. The approach has not been a solution to a problem. Perhaps it is one of its key causes. The top-down regulation of the wolf issues faces strong and persistent resistance, and at the same time the ex ante and ex post damage compensation schemes and ever more accurate information about the numbers and origins of wolves are not really helping the people to live with the wolves.

The question is: which kinds of instruments or policies would motivate people to live with the wolves? This is not a matter of preventing people from doing wrong, but actively helping them to do something which is good for both themselves and the broader society. This concern does not only apply in Finland. Large carnivores are also returning to their native territories and habitats after decades of absence in other parts of Europe.

Perhaps the wolf policy would need workable “nudges” to make co-existence easier. According to Cass Sunstein (2013, Simpler: the future of government, p. 38), “nudges are approaches that influence decisions while preserving the freedom of choice”. Thinking around nudges offers a way to look beyond regulation, compensation and information and focus on how to design perhaps only slightly modified choice architectures that may have large effects on outcomes, i.e. how people come to terms with the presence of the wolf. The wolf-related nudges alter the shared environment of the wolf and humans. For instance, feeding areas for white-tailed deer may be located a bit further away from the vicinity of houses (so that they do not draw wolves close to humans) or sheep pastures that are located close to wolves’ ecological routes may be relocated (in order to lower the risk). These kinds of social-ecological nudges preserve freedom of choice but may subtly break the old habits of feeling, mind and action and help to form new ones.

In order to halt biodiversity decline, the challenge lies in understanding the anatomy of motivation, how motivation is related to habits, and how nudges and policy instruments can help to change problematic behavioural patterns without diminishing the degree of freedom and curtailing the basic rights of citizens, consumers and other species.

Juha Hiedanpää, ESEE (European Society for Ecological Economics), Newsletter, Winter 2013.


torstai 19. joulukuuta 2013

Halu uskoa

Moraalipsykologi Jonathan Haidt sivuaa tuoreimmassa kirjassaan The Righteous Mind  (2012) taipumustamme uskoa siihen, mitä haluamme uskoa – tosiasioista riippumatta. Aivomme ’palkitsevat’ hetken mielihyväkokemuksella siitä, kun löydämme edes hataran perustelun,  jolla epämieluisa ja uskomustemme vastainen tulkinta todellisuudesta voidaan torjua. Ajattelumme suuntautuu pikemminkin perustelemaan omia halujamme kuin etsimään totuutta. Tämän vuoksi yhteiskunnalliset toimijat erilaisine haluineen ottavat esimerkiksi uuden tutkimustiedon vastaan eri tavoilla. Näkemyserot voivat jopa äärevöityä, kun eri laitojen toimijat saavat mielihyvää siitä, että he onnistuvat sisällyttämään uuden löydöksen perusteluihinsa ja siitä, että he onnistuvat löytämään perustelun, jolla häiritsevä löydös ohitetaan. Uusi tieto ei tällöin niinkään toimi ristiriitojen lieventäjänä, vaan polttoaineena, jolla syvennetään juoksuhautoja.

Susitutkimusten julkisuudessa saama ristiriitainen vastaanotto on esimerkki tällaisesta ilmiöstä. Siksi uusi tutkimustieto ei välttämättä auta tehokkaasti lieventämään ristiriitoja. Esimerkiksi tutkimustulos (s. 4), jonka mukaan osa pantasusista on vältellyt pihoja liikkuessaan reviirillään ja osa ei, voidaan nähdä joko perusteluna siitä, etteivät sudet useinkaan näin tee tai erityisenä osoituksena että ne joskus tekevät näin. Lasi on puoliksi täynnä tai puoliksi tyhjä. Äärilaitojen kommentoijat ymmärtävät tuloksen halujaan tukevalla tavalla – ja hyödyntävät löydöstä perusteena kamppailussa susikannan hallinnasta. Tahtomattaan  myös tutkijat osallistuvat kamppailuun. Tulkitsijasta riippuen voi olla suuri merkitys sillä, sanooko tutkija esitelmätilaisuudessa suden käyvän harvoin pihoissa tai pääsevän harvoin kovin kauas pihoista.

Viime kädessä rajat taipumuksellemme perustella havaintojamme todellisuudesta mielemme mukaan asettaa totuus itse. Jos omat kokemusperäiset havaintomme menevät kovasti ristiin omien käsitystemme kanssa, alamme jossakin vaiheessa miettimään, missä vika. Edelleen jos asiat eivät etene läheskään siten, kuin olemme ennakoineet, on samanlainen mietinnän paikka. Ja jos toinen ihminen päätyy samoista havainnoista aivan toisenlaisiin päätelmiin kuin itse, on kenties syytä kysyä, miksi näin on eikä kiirehtiä tyrmäämään päätelmiä vääränlaisina.

Haidt esittää kirjassaan kiinnostavasti, että moraalinen ajattelu on lähtökohdiltaan sisäsyntyistä. Tuntemus oikeasta ja väärästä on kuitenkin muokkautuva ja siten verrattavissa esimerkiksi käsikirjoituksen ensimmäineen luonnokseen. Tuntemus yllättää ja ohjaa kehittämään ja päivittämään käsikirjoitusta toimivammaksi kokemuksen ja merkitysten pohjalta. Susikeskustelut ovat näin ajateltuna haastavia sen vuoksi, että niihin osallistuu erilaisia moraalisia näkökohtia painottavia ja esimerkiksi asuintaustoiltaan, sukupuoleltaan ja iältään erilaisia ihmisiä. Halut ja perustelut voivat herkästi mennä niin ristiin, että vastapuolen ei lopulta ajatella olevan susipoliittisissa perusteluissaan vain väärässä, vaan myös läpeensä moraalittomia, huonoja ihmisiä. Tilanne kärjistyy konfliktiksi. Vuorovaikutuksen kehitys umpikujaan ei ole vääjäämätön vaan totta kai käännettävissä. Haidtin mukaan jo se on hyvä alku, että ymmärrämme ihmisillä olevan erilaisia painotuksia moraalisten hyveiden suhteen – ja että on vain hyviä ihmisiä erilaisine haluineen ja perusteluineen.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Susikonfliktin ratkaisuista

Susikonfliktin kuulee olevan ratkaisematon. Konfliktiin on mahdotonta löytää sellaista yksitäistä toimenpidettä tai toimenpiteiden joukkoa, jolla suden läsnäoloon liittyvät moninaiset tieto-, intressi- ja arvoriidat väistyisivät. Ainoa mahdollisuus on yrittää hallita konfliktia.

Ongelmallinen tilanne ei tietenkään muutu sen mukaan, yritetäänkö konfliktia ratkaista vai yritetäänkö sitä hallita. Yrityksissä ratkaista konflikti tunnistetaan kuitenkin yksi olennainen seikka. Konflikti-sanan alkuperä on latinan sanassa confligere. Con merkitsee yhdessä ja fligere vastaan iskemistä. Konfliktissa osapuolten tahdot, ajatukset ja teot iskevät toisiaan vastaan. Konflikti on vastustamista. Se on motivoitunutta haluttomuutta alistua oikeutta loukkaavan valtaan. Toisin kuin ratkaisuyritykset, konfliktin hallinta ei lähtökohtaisesti puutu taustalla olevaan vääryyskokemukseen.

Vastustetaanko susipolitiikassa yleistä päämäärää, suomalaisen luonnon monimuotoisuuden vaalimista? Tuskinpa. Vastustetaanko keinoja, joilla monimuotoisuuden suojelua toteutetaan, esimerkiksi suden suojelua itsessään. Tuskinpa, sillä yleisen mielipiteen mukaan kyllä Suomessa susia pitää olla, mutta sudet eivät saa olla ihmisten ilmoilla. Vastustetaanko suden suojelun välineitä, esimerkiksi tiukasta suojelusta poikkeamisen käytäntöjä? Luullakseni nimenomaan kannanhallinnan välineet ovat ristiriidan ydin, vääryyskokemuksen lähde ja vastustuksen kohde.

Susikannan hoidolle laadittiin 2005 kannanhoitosuunnitelma, joka antaa yleislinjan susipolitiikan toimeenpanolle. Lukuun ottamatta poikkeuslupakäytäntöä, jota koskevat säännöt ja periaatteet ovat olleet jatkuvan säädön alla, susireviireille ulottuvat konkreettiset toimenpiteet ovat jääneet kehittymättömiksi. Tilanteeseen on tietenkin monia perusteita, joista hallinnon resurssipula ja salametsästyksen aiheuttama vaivannäkö ovat kaksi ilmeisintä.

Viime aikoina politiikan suunnittelun ja toimeenpanon kentälle on ilmaantunut uusi työkalu, ”nudge”. Suomeksi se voitaisiin kääntää töytäisyksi. Ajatuksena on, että nudgen tai töytäisyn avulla ongelmallista toimintaympäristöä muokataan siten, että toimijoiden valinnanvapaus säilyy tai lisääntyy, mutta toiminnan seuraukset ovat parempia yksilölle ja yhteiskunnalle. Kuvaava esimerkki nudgesta on kärpänen pisuaarissa. Kun Amsterdamin lentokentän miesten WC:n pisuaarien sisäpuolelle liimattiin pienet kärpästarrat, lattiaroiskeet vähenivät 80 prosentilla.

Pisuaarikärpäsen toimivuudesta tuskin vallitsee erimielisyyttä. Hädässä olevien vapautta ei rajoitettu, mutta ympäristöhaitat ja sosiaaliset kustannukset vähenivät. Voisin jopa väittää, että kärpäsen hyödystä vallitsee täysi yksimielisyys, konsensus. Kärpänen toimii ja sillä siisti. Tämän kaltainen asioiden toimivuus syntyy spontaanisti eikä sitä voi ylhäältä päin määrätä (kärpäseen ei ole pakko tähdätä) eikä se edellytä toimijoiden yhteisymmärrystä (”kaverit, jos me nyt toimimme yhdessä tässä asiassa, hyvä tulee”). Huomaamattomuus, vaivattomuus ja tuloksellisuus ovat toimivien töytäisyjen piirteitä.

Niin kuin kärpänen pisuaarissa, töytäisy kohti yksilön ja yhteisön hyvää on yleensä yksinkertainen. Toimivien yksinkertaisten ratkaisujen keksiminen ei kuitenkaan välttämättä ole helppoa.

Sama keksimisen vaikeus pätee myös ihmisen ja suden suhteiden korjaamiseen. Silti suden ja ihmisen jakamaa ympäristöä on mahdollista muokata yhteiselon sujumiseksi. Mieleeni tulee kaksi työtäisyä, joista ensimmäinen on toteutunut ja toinen on mahdollinen.

Ensinnäkin töytäisy voi auttaa ihmisten keskinäisissä suhteissa susireviirillä. RKTL palkkasi ”susisovittelijan” Lounais-Suomeen keväällä 2013. Arkisemmalta titteliltään tutkimusapulainen varmistaa vahinkotapauksia, neuvoo ennaltaehkäisevissä toimissa, edesauttaa vapaaehtoistoimintaa ja seuraa susien tapoja reviireillä, joilla asuu myös paljon ihmisiä. Susisovittelijan työ ei rajoita paikallisten elämää. Hänen läsnäolonsa lisää vapautta, turvallisuudentunnetta ja asioiden sujuvuutta.

Toiseksi töytäisy voi auttaa ihmisen ja suden yhteiseloa reviirillä. Mitä jos luvallisesti kaadetusta sudesta saisi tuntuvan kaatopalkkion? Metsästysseurojen sijaan palkkio kohdistettaisiin alueen yhteisöille, esimerkiksi nuorisotyöhön, riistakasvatukseen, koulukyyteihin tai ennaltaehkäiseviin töihin. Palkkio tulisi yksityisiltä lahjoittajilta, jolloin se sanan yhteiskunnallisessa merkityksessä ei olisi keneltäkään pois. Se, että metsästäjät saisivat pitää vahinkoperustaisella luvalla ammutun suden trofeena, lisäisi sudesta saatavaa hyötyä. Töytäisy kannustaisi varmistamaan, ettei susia kaadeta salaa.

Susikonflikti ei väisty kerralla. Mutta sen yli on mahdollista päästä töytäisy kerrallaan.

Työtäisyjen lumo on siinä, että ne tuottavat hyötyä ilman hyödynsaajien erityistä vaivannäköä. Niiden luominen voi edellyttää kovaakin työtä. Toimivien susitöytäisyjen keksiminen edellyttää osapuolilta kompromissia siitä, että yhteiselon hyväksi yritetään todellakin tehdä jotain. Latinan conpromittere tarkoittaa yhdessä tehtyä lupausta.

Susireviirillä elävien ja toimivien lupaukseksi riittää se, että motivoidutaan yhteiseloon, yritetään aktiivisesti keksiä välineitä yhteiselon parantamiseksi. Riistahallinnon lupaus olisi kokeilunhalu, rohkeus säätää yhteiskunnan pelisääntöjä kokeilemisen arvoisten työtäisyjen testaamiseksi. Toimivien työtäisyjen synnyttämissä uusissa oikeuksissa, velvollisuuksissa ja vapauksissa on huomaamattomamman yhteiselon tulevaisuus.

Juha Hiedanpää, 2013, Susikonfliktin ratkaisuista, Puheenvuoro, Suomen Riista 59, 5–6.