tiistai 31. joulukuuta 2013

Susikannan hoidon paikkatieto

Maassamme kerätään susista monenlaista kaikille avointa tai viranomaiskäyttöön rajattua paikkatietoa. Tunnetuin viranomaisten ylläpitämistä tietovarannoista on juuri äskettäin uudistunut TASSU-tietojärjestelmä. Pääsy tähän järjestelmään on viranomaisilla sekä petoyhdyshenkilöillä, jotka myös suurpetotiedon sinne tallentavat. Toinen vain viranomaiskäyttöön tarkoitettu paikkatiedon tietopankki on jo jonkin aikaa toiminnassa ollut riistavahinkorekisteri, jonka avulla seurataan muun muassa riistavahinkolain mukaisten susivahinkojen sijoittumista, suuruutta ja korvausten maksua. Riistaweb on kolmas keskeinen susitietoa käsittelevä tietojärjestelmä. Sitä hyödynnetään muun muassa Suomen riistakeskuksessa suden poikkeuslupa-anomuksia käsiteltäessä. Eri järjestelmien rinnakkaiskäytöllä riistaviranomaiset pyrkivät tukemaan toimia, jolla pidetään vahingot kohtuullisella tasolla ja konfliktit hallinnassa.

Kansalaiset ovat viime vuosina päässeet tutustumaan riistaviranomaisten tekemiin poikkeuslupapäätöksiin verkossa. Tietoa tuoreista pantasusihavainnoista kansalaiset ovat saaneet takavuosina soittamalla susipuhelimeen. Tästä syksystä alkaen susipuhelimen sijaan on ollut tarjolla Internetissä toimiva palvelu pantasusien seuraamiseen. Tarjottu avoimuus ei ole riittänyt tyydyttämään suteen huomionsa kiinnittäneiden kansalaisten tietotarpeita. Siksi viranomaisten ja jo aiemmin eri toimijaryhmien perustamien petotietojärjestelmien rinnalle on syntynyt  yksittäisten kansalaisten ylläpitämiä järjestelmiä.

Esimerkiksi susien viime vuosina tekemiä koiravahinkoja esittelemä karttapalvelu aloitti toimintansa lokakuussa 2012. Ylläpitäjä kantoi huolta metsästyskoirista ja halusi koota yhteen hajallaan olevaa vahinkotietoa helppokäyttöiseen ja helposti välitettävään muotoon. Tarkoituksena oli suunnata huomiota vahinkoriskiin ja varoittaa koiranomistajia vahinkoalttiista alueista. Palvelun tietolähteinä on käytetty ensisijaisesti sanomalehtien vahinkouutisointeja. Tietoa on myös saatu asianosaisilta tai henkilöiltä, jotka muutoin ovat tunteneet tapaukset. Haastavaksi tiedonkeruun tekee se, etteivät kaikki vahinkotapaukset tule julkisiksi, joskus koiranomistajat eivät hae korvausta lainkaan tai hakevat sitä vakuutusyhtiöstä, josta tieto ei välity muille toimijoille.

Liki samoihin aikoihin edellisen kanssa syksyllä 2012 aloitti toimintansa toinen karttapalvelu, jolla ylläpidettiin tietoa riistaviranomaisten antamista poikkeusluvista sekä poliisimääräyksien myönnöistä. Niin ikään palvelulla visualisoitiin lupien ja määräysten sekä liikennekolarien aiheuttamaa susipoistumaa maan eri osissa. Palvelu on vuonna 2013 ilmeisesti loppunut. Ylläpitäjä halusi luoda aiheesta kokonaiskäsityksen keräämällä tietoa Suomen riistakeskukselta sekä poliisin tiedotteista. Suomen riistakeskuksen myöntämien lupien ja niiden tuloksen osalta tieto oli palvelussa kattavaa. Poliisimääräysten ja niiden käytön osalta palveluun kerättävissä olevassa tiedossa oli puutteita.

Vuoden 2013 keväästä alkaen on toiminnassa ollut myös karttapalvelu, johon ylläpitäjät kirjaavat laumoja sekä yhdessä liikkuvia pareja koskevia susihavaintoja. Lähteenä ylläpitäjät käyttävät RKTL:n julkaisemien lausuntojen karttaliitteitä, facebookin ja eralle.net keskusteluryhmissä jaettuja suurpetohavaintoja sekä ihmisten ylläpitäjille sähköpostitse ilmoittamia havaintoja. Laumoja ja pareja kartoilla esittävän palvelun tarkoituksena on ollut koota tietoa yhteen eri lähteistä, tarjota sitä alueilta joilta viranomaistietojärjestelmiin ei kerry tietoa ja tuoda sitä esille nopeammin, kuin mitä RKTL tietoa julkistaa.

Yllä mainitut palvelut ovat saaneet kiitosta tiedon käyttäjiltä. Vaikka palvelujen ylläpitäjät pyrkivät varmistamaan esittämänsä tiedon luotettavuuden tilanteen ja mahdollisuuksien mukaan, on esitetty epäilyjä tiedon laadusta. Esimerkiksi koiravahinkojen kohdalla ei ole aina mahdollista päästä selvyyteen, onko koiran tappanut nimenomaan susi. Niin ikään susihavaintoihin sisältyy epävarmuutta  – osa suden jäljiksi alun perin arvioiduista jälkihavainnoista on esimerkiksi petoyhdyshenkilöiden tarkistuksen pohjalta todettu monessa yhteydessä koiriksi tai ilveksiksi (jälkimäärityksen haasteista sudella, s. 10).

Esimerkit tuovat esille sen, miten yhtäältä tarve ja halu avoimeen ja nopeasti jaettavaan susitietoon ja toisaalta tekniikan ja omien kykyjen tarjoamat mahdollisuudet synnyttävät uusia kansalaisten omia susikarttapalveluja. Näillä palveluilla edistetään tiedonjakoa niiltä osin, kun viranomaiset eivät ole omien järjestelmiensä osalta halunneet, pystyneet, tai vielä ehtineet tätä toteuttaa.

Kehitys muuttaa vallitsevaa asetelmaa ja haastaa pohtimaan kaikkien tietojärjestelmien osalta sitä, milloin julkinen tieto on hyödyllistä ja kenelle. Ketä kulloinkin julkisella tiedolla palvellaan? Missä määrin avoimesti julkaistu tieto auttaa toimijoita esimerkiksi varautumaan susien läsnäoloon? Entä onko tiedon korkealla laadulla ja nopealla jakamisella käänteinen yhteys – milloin hitaus on perusteltua?

perjantai 20. joulukuuta 2013

Biodiversity, motivation, habit: The big bad wolf and biodiversity in general

Biodiversity is on the decline globally. This is the case despite various institutional designs following the RIO 1992 summit. On a Brundtlandian pathway, the Rio+20 meeting rearticulated the concern and hoped that we [the representatives of the States] “with the full participation of civil society, renew our commitment to sustainable development and to ensuring the promotion of an economically, socially and environmentally sustainable future for our planet and for present and future.” In twenty years, the focus has shifted to the critical role of civil society in attaining sustainable development. It is not only formal institution-building that matters.

The principles and spirits of international treaties, such as the Convention on International Trade in Endangered Species of Wild Fauna and Flora (CITES), the Bern Convention, the Convention on Biological Diversity (CBD) and, in Europe, the Habitats Directive as well, set the basis for national conservation legislation. In Finland, as well as in other parts of Europe, national biodiversity strategies and biodiversity action plans have recently been undergoing renewal. Governments around the globe are taking various steps to handle the challenge of biodiversity. How much do biodiversity or ecosystem services really weigh?

The work of the Intergovernmental Platform for Biodiversity and Ecosystem Services (IPBES) began in 2012 with high expectations. It is hoped that IPBES will prove as meaningful on the biodiversity front as the Intergovernmental Panel on Climate Change (IPCC) has become on the climate front. This may of course become the case. As national work is about to begin, one important aspect has come to the fore, at least in Finland. Governmental resources for the IPBES are miniscule. At the first IPBES stakeholder meeting, held in November 2013, it became evident that the majority of the work will build upon voluntary action by scientists and administrators. Some participants stated that the lack of financial resources will handicap the process. But not all shared that opinion.

One environmental economist stood up and claimed that, the situation being as it is, we - as scientists and administrators - must act voluntarily, become committed to the task of the good cause without asking for payment for our time and effort. She hit the nail on the head.

Recall all of the fine institutional arrangements erected for the sake of protecting biodiversity – and the problems still prevail. The true challenge is, then, not the institutional scaffolding as such but the motivation that these scaffolds prevent or enable. It seems to be the case that biodiversity laws, policies and instruments do not motivate people to act for nature. Indeed, institutions have been erected to prevent us from doing wrong (to biodiversity and people) but they have not been designed to help us to do good. Prohibitions do not motivate action the same way as, say, encouragement.

Nonetheless, people do exist who act for biodiversity. How do they do it? Why do they do it?

This is exactly what the BIOMOT project (MOTivational strength of ecosystem services and alternative ways to express the value of BIOdiversity) is addressing in 2011–2015. The BIOMOT project, funded by the EU’s FP7 programme, collects together partners from seven European countries, comprising eight partner universities. The project is employing a variety of scientific disciplines, such as economics, philosophy, governance studies and social psychology. The interdisciplinary work will explore (i) the current state of environmental valuation and actual and potential alternatives to mainstream approaches; (ii) the features of those biodiversity policies, instruments and initiatives that motivate people to act; (iii) the personal and social characteristics of the innovators of such schemes; and (iv) the building blocks of the alternative theory of motivation. When the project concludes, it might be possible to gain a robust insight how these “successful” schemes have broken old habits and routines and helped to form new ones that motivate people to act for nature.

It is, indeed, one task to figure out the causes and reasons for inactivity, i.e. why people do not act for nature. The other task is to figure out why people act purposefully against nature. This is the wicked case with the protection of some specimens of biodiversity, say, the wolf (Canis lupus).

In Finland, the government has been committed to erecting institutional scaffolds to protect the wolf, but this has actually had the opposite effect: despite the efforts, the size of the wolf population has been in a steady decline for nearly all of the past ten years. The Finnish wolf policy is a showcase in institutional design, the purpose of which is to prevent people from doing wrong, i.e. killing wolves illegally. The government has, for instance, introduced a category of severe hunting crime to the criminal code and multiplied the nominal values of large carnivores. The approach has not been a solution to a problem. Perhaps it is one of its key causes. The top-down regulation of the wolf issues faces strong and persistent resistance, and at the same time the ex ante and ex post damage compensation schemes and ever more accurate information about the numbers and origins of wolves are not really helping the people to live with the wolves.

The question is: which kinds of instruments or policies would motivate people to live with the wolves? This is not a matter of preventing people from doing wrong, but actively helping them to do something which is good for both themselves and the broader society. This concern does not only apply in Finland. Large carnivores are also returning to their native territories and habitats after decades of absence in other parts of Europe.

Perhaps the wolf policy would need workable “nudges” to make co-existence easier. According to Cass Sunstein (2013, Simpler: the future of government, p. 38), “nudges are approaches that influence decisions while preserving the freedom of choice”. Thinking around nudges offers a way to look beyond regulation, compensation and information and focus on how to design perhaps only slightly modified choice architectures that may have large effects on outcomes, i.e. how people come to terms with the presence of the wolf. The wolf-related nudges alter the shared environment of the wolf and humans. For instance, feeding areas for white-tailed deer may be located a bit further away from the vicinity of houses (so that they do not draw wolves close to humans) or sheep pastures that are located close to wolves’ ecological routes may be relocated (in order to lower the risk). These kinds of social-ecological nudges preserve freedom of choice but may subtly break the old habits of feeling, mind and action and help to form new ones.

In order to halt biodiversity decline, the challenge lies in understanding the anatomy of motivation, how motivation is related to habits, and how nudges and policy instruments can help to change problematic behavioural patterns without diminishing the degree of freedom and curtailing the basic rights of citizens, consumers and other species.

Juha Hiedanpää, ESEE (European Society for Ecological Economics), Newsletter, Winter 2013.


torstai 19. joulukuuta 2013

Halu uskoa

Moraalipsykologi Jonathan Haidt sivuaa tuoreimmassa kirjassaan The Righteous Mind  (2012) taipumustamme uskoa siihen, mitä haluamme uskoa – tosiasioista riippumatta. Aivomme ’palkitsevat’ hetken mielihyväkokemuksella siitä, kun löydämme edes hataran perustelun,  jolla epämieluisa ja uskomustemme vastainen tulkinta todellisuudesta voidaan torjua. Ajattelumme suuntautuu pikemminkin perustelemaan omia halujamme kuin etsimään totuutta. Tämän vuoksi yhteiskunnalliset toimijat erilaisine haluineen ottavat esimerkiksi uuden tutkimustiedon vastaan eri tavoilla. Näkemyserot voivat jopa äärevöityä, kun eri laitojen toimijat saavat mielihyvää siitä, että he onnistuvat sisällyttämään uuden löydöksen perusteluihinsa ja siitä, että he onnistuvat löytämään perustelun, jolla häiritsevä löydös ohitetaan. Uusi tieto ei tällöin niinkään toimi ristiriitojen lieventäjänä, vaan polttoaineena, jolla syvennetään juoksuhautoja.

Susitutkimusten julkisuudessa saama ristiriitainen vastaanotto on esimerkki tällaisesta ilmiöstä. Siksi uusi tutkimustieto ei välttämättä auta tehokkaasti lieventämään ristiriitoja. Esimerkiksi tutkimustulos (s. 4), jonka mukaan osa pantasusista on vältellyt pihoja liikkuessaan reviirillään ja osa ei, voidaan nähdä joko perusteluna siitä, etteivät sudet useinkaan näin tee tai erityisenä osoituksena että ne joskus tekevät näin. Lasi on puoliksi täynnä tai puoliksi tyhjä. Äärilaitojen kommentoijat ymmärtävät tuloksen halujaan tukevalla tavalla – ja hyödyntävät löydöstä perusteena kamppailussa susikannan hallinnasta. Tahtomattaan  myös tutkijat osallistuvat kamppailuun. Tulkitsijasta riippuen voi olla suuri merkitys sillä, sanooko tutkija esitelmätilaisuudessa suden käyvän harvoin pihoissa tai pääsevän harvoin kovin kauas pihoista.

Viime kädessä rajat taipumuksellemme perustella havaintojamme todellisuudesta mielemme mukaan asettaa totuus itse. Jos omat kokemusperäiset havaintomme menevät kovasti ristiin omien käsitystemme kanssa, alamme jossakin vaiheessa miettimään, missä vika. Edelleen jos asiat eivät etene läheskään siten, kuin olemme ennakoineet, on samanlainen mietinnän paikka. Ja jos toinen ihminen päätyy samoista havainnoista aivan toisenlaisiin päätelmiin kuin itse, on kenties syytä kysyä, miksi näin on eikä kiirehtiä tyrmäämään päätelmiä vääränlaisina.

Haidt esittää kirjassaan kiinnostavasti, että moraalinen ajattelu on lähtökohdiltaan sisäsyntyistä. Tuntemus oikeasta ja väärästä on kuitenkin muokkautuva ja siten verrattavissa esimerkiksi käsikirjoituksen ensimmäineen luonnokseen. Tuntemus yllättää ja ohjaa kehittämään ja päivittämään käsikirjoitusta toimivammaksi kokemuksen ja merkitysten pohjalta. Susikeskustelut ovat näin ajateltuna haastavia sen vuoksi, että niihin osallistuu erilaisia moraalisia näkökohtia painottavia ja esimerkiksi asuintaustoiltaan, sukupuoleltaan ja iältään erilaisia ihmisiä. Halut ja perustelut voivat herkästi mennä niin ristiin, että vastapuolen ei lopulta ajatella olevan susipoliittisissa perusteluissaan vain väärässä, vaan myös läpeensä moraalittomia, huonoja ihmisiä. Tilanne kärjistyy konfliktiksi. Vuorovaikutuksen kehitys umpikujaan ei ole vääjäämätön vaan totta kai käännettävissä. Haidtin mukaan jo se on hyvä alku, että ymmärrämme ihmisillä olevan erilaisia painotuksia moraalisten hyveiden suhteen – ja että on vain hyviä ihmisiä erilaisine haluineen ja perusteluineen.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Susikonfliktin ratkaisuista

Susikonfliktin kuulee olevan ratkaisematon. Konfliktiin on mahdotonta löytää sellaista yksitäistä toimenpidettä tai toimenpiteiden joukkoa, jolla suden läsnäoloon liittyvät moninaiset tieto-, intressi- ja arvoriidat väistyisivät. Ainoa mahdollisuus on yrittää hallita konfliktia.

Ongelmallinen tilanne ei tietenkään muutu sen mukaan, yritetäänkö konfliktia ratkaista vai yritetäänkö sitä hallita. Yrityksissä ratkaista konflikti tunnistetaan kuitenkin yksi olennainen seikka. Konflikti-sanan alkuperä on latinan sanassa confligere. Con merkitsee yhdessä ja fligere vastaan iskemistä. Konfliktissa osapuolten tahdot, ajatukset ja teot iskevät toisiaan vastaan. Konflikti on vastustamista. Se on motivoitunutta haluttomuutta alistua oikeutta loukkaavan valtaan. Toisin kuin ratkaisuyritykset, konfliktin hallinta ei lähtökohtaisesti puutu taustalla olevaan vääryyskokemukseen.

Vastustetaanko susipolitiikassa yleistä päämäärää, suomalaisen luonnon monimuotoisuuden vaalimista? Tuskinpa. Vastustetaanko keinoja, joilla monimuotoisuuden suojelua toteutetaan, esimerkiksi suden suojelua itsessään. Tuskinpa, sillä yleisen mielipiteen mukaan kyllä Suomessa susia pitää olla, mutta sudet eivät saa olla ihmisten ilmoilla. Vastustetaanko suden suojelun välineitä, esimerkiksi tiukasta suojelusta poikkeamisen käytäntöjä? Luullakseni nimenomaan kannanhallinnan välineet ovat ristiriidan ydin, vääryyskokemuksen lähde ja vastustuksen kohde.

Susikannan hoidolle laadittiin 2005 kannanhoitosuunnitelma, joka antaa yleislinjan susipolitiikan toimeenpanolle. Lukuun ottamatta poikkeuslupakäytäntöä, jota koskevat säännöt ja periaatteet ovat olleet jatkuvan säädön alla, susireviireille ulottuvat konkreettiset toimenpiteet ovat jääneet kehittymättömiksi. Tilanteeseen on tietenkin monia perusteita, joista hallinnon resurssipula ja salametsästyksen aiheuttama vaivannäkö ovat kaksi ilmeisintä.

Viime aikoina politiikan suunnittelun ja toimeenpanon kentälle on ilmaantunut uusi työkalu, ”nudge”. Suomeksi se voitaisiin kääntää töytäisyksi. Ajatuksena on, että nudgen tai töytäisyn avulla ongelmallista toimintaympäristöä muokataan siten, että toimijoiden valinnanvapaus säilyy tai lisääntyy, mutta toiminnan seuraukset ovat parempia yksilölle ja yhteiskunnalle. Kuvaava esimerkki nudgesta on kärpänen pisuaarissa. Kun Amsterdamin lentokentän miesten WC:n pisuaarien sisäpuolelle liimattiin pienet kärpästarrat, lattiaroiskeet vähenivät 80 prosentilla.

Pisuaarikärpäsen toimivuudesta tuskin vallitsee erimielisyyttä. Hädässä olevien vapautta ei rajoitettu, mutta ympäristöhaitat ja sosiaaliset kustannukset vähenivät. Voisin jopa väittää, että kärpäsen hyödystä vallitsee täysi yksimielisyys, konsensus. Kärpänen toimii ja sillä siisti. Tämän kaltainen asioiden toimivuus syntyy spontaanisti eikä sitä voi ylhäältä päin määrätä (kärpäseen ei ole pakko tähdätä) eikä se edellytä toimijoiden yhteisymmärrystä (”kaverit, jos me nyt toimimme yhdessä tässä asiassa, hyvä tulee”). Huomaamattomuus, vaivattomuus ja tuloksellisuus ovat toimivien töytäisyjen piirteitä.

Niin kuin kärpänen pisuaarissa, töytäisy kohti yksilön ja yhteisön hyvää on yleensä yksinkertainen. Toimivien yksinkertaisten ratkaisujen keksiminen ei kuitenkaan välttämättä ole helppoa.

Sama keksimisen vaikeus pätee myös ihmisen ja suden suhteiden korjaamiseen. Silti suden ja ihmisen jakamaa ympäristöä on mahdollista muokata yhteiselon sujumiseksi. Mieleeni tulee kaksi työtäisyä, joista ensimmäinen on toteutunut ja toinen on mahdollinen.

Ensinnäkin töytäisy voi auttaa ihmisten keskinäisissä suhteissa susireviirillä. RKTL palkkasi ”susisovittelijan” Lounais-Suomeen keväällä 2013. Arkisemmalta titteliltään tutkimusapulainen varmistaa vahinkotapauksia, neuvoo ennaltaehkäisevissä toimissa, edesauttaa vapaaehtoistoimintaa ja seuraa susien tapoja reviireillä, joilla asuu myös paljon ihmisiä. Susisovittelijan työ ei rajoita paikallisten elämää. Hänen läsnäolonsa lisää vapautta, turvallisuudentunnetta ja asioiden sujuvuutta.

Toiseksi töytäisy voi auttaa ihmisen ja suden yhteiseloa reviirillä. Mitä jos luvallisesti kaadetusta sudesta saisi tuntuvan kaatopalkkion? Metsästysseurojen sijaan palkkio kohdistettaisiin alueen yhteisöille, esimerkiksi nuorisotyöhön, riistakasvatukseen, koulukyyteihin tai ennaltaehkäiseviin töihin. Palkkio tulisi yksityisiltä lahjoittajilta, jolloin se sanan yhteiskunnallisessa merkityksessä ei olisi keneltäkään pois. Se, että metsästäjät saisivat pitää vahinkoperustaisella luvalla ammutun suden trofeena, lisäisi sudesta saatavaa hyötyä. Töytäisy kannustaisi varmistamaan, ettei susia kaadeta salaa.

Susikonflikti ei väisty kerralla. Mutta sen yli on mahdollista päästä töytäisy kerrallaan.

Työtäisyjen lumo on siinä, että ne tuottavat hyötyä ilman hyödynsaajien erityistä vaivannäköä. Niiden luominen voi edellyttää kovaakin työtä. Toimivien susitöytäisyjen keksiminen edellyttää osapuolilta kompromissia siitä, että yhteiselon hyväksi yritetään todellakin tehdä jotain. Latinan conpromittere tarkoittaa yhdessä tehtyä lupausta.

Susireviirillä elävien ja toimivien lupaukseksi riittää se, että motivoidutaan yhteiseloon, yritetään aktiivisesti keksiä välineitä yhteiselon parantamiseksi. Riistahallinnon lupaus olisi kokeilunhalu, rohkeus säätää yhteiskunnan pelisääntöjä kokeilemisen arvoisten työtäisyjen testaamiseksi. Toimivien työtäisyjen synnyttämissä uusissa oikeuksissa, velvollisuuksissa ja vapauksissa on huomaamattomamman yhteiselon tulevaisuus.

Juha Hiedanpää, 2013, Susikonfliktin ratkaisuista, Puheenvuoro, Suomen Riista 59, 5–6.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Success in Finnish wolf policy

When thinking about Finnish wolf policy, success is not the first thing that comes to mind. This is because the number of wolves barely exceeds 125 individuals, the modern peak being some 250 wolves (25 breeding pairs) in the spring of 2006. In 1996, one year after Finland joined the EU, the number was higher than it is today. In terms of population trends, the wolf policy has not been a success story. If, however, one looks at governmental wolf-related actions in more detail, many events, processes and decisions have been pushing human-wolf co-existence towards more sustainable pathways. In what follows, we explicate some features of this success through the policy cycle.

Problem identification

Policy design begins with a problem, a need to adjust the institutional setup or administrative procedures. One of the successful features in Finnish wolf policy has been the on-going, pertinent dialogue between the Finnish government and the European Commission about wolves in Finland. Because an initial informal dialogue did not produce the desired outcomes, the Commission initiated an Infringement Procedure on Finnish wolf policy in 2001. During the process, alleged policy problems were examined and reasoned. As a consequence, Finland was called to the European Court of Justice (ECJ) in 2005 and, two years later, was found guilty of the unselective hunting of wolves. In response to the ECJ judgment, Finland started a process of renewing the administrative procedures and mechanisms for enforcing the strict protection of the wolf. The problem-orientated informal dialogue is still on-going between Finland and the Commission, the focus being placed on the illegal hunting of wolves. As dialogue is a two-way process, the Commission has become better informed about the social and cultural conditions and consequences of the wolf’s presence on densely populated human areas.

Policy design

In the face of declining wolf populations and the pressure imposed by the Commission, the wolf protection rules in Finland have become tighter and tougher. There have been four major institutional adjustments over a rather short period of time. First, the nominal values of some endangered large carnivores were multiplied by more than five times (2010). Second, the severe hunting crime category was introduced into the Finnish Criminal Code (2011).Third, a new Wildlife and Game Administration Act (2011) was enacted, which recentralised decision-making on derogation from the strict protection of the wolf. Forth, the so-called ‘yard wolf decree’ was introduced in 2013. With the decree, the government re-articulated and hence created a new category according to which derogation from the strict protection of the wolf can happen: a yard wolf is a wolf that repeatedly visits human settlements – i.e. the wolf does not necessarily cause damage or an acute threat to human safety, but the repetitive and continuous presence of the species creates a risk and may potentially be of danger to human safety. These four adjustments show that the Finnish government and wildlife administration are capable of acting and have the capacity to adjust the rules of the game when facing sufficient pressure either from the European Union or from civil society.

Policy implementation

The wolf is a game animal in Finnish legislation. Paradoxically, it is a strictly protected game animal. Wolf policy is a conservation policy lead by the Ministry of Agriculture and Forestry, the ministry whose main purpose is to erect institutional and policy scaffoldings for the utilisation of natural resources and game species. It comes as no surprise that the implementation of wolf policy has involved policing for derogation from the strict protection. The processes of applying and deciding on the licences to derogate have become the key procedure of wolf protection. In the spirit of good governance required in the Administrative Law, along a sequence of applications, the regional wildlife agencies have helped candidates to improve the quality of their applications. Consequently, the process of asking for and giving reasons to derogate has developed considerably. In addition, the environmental NGOs have a say in the process, since they are entitled to submit their set of reasons for or against the applied licence. In this respect, the administrative rules, procedures and practices have become more evidence-based, participatory and transparent. The fact that the derogation policy is now exercised strictly according to the rules and spirit of the Habitats Directive and Finnish Hunting Act may indeed be considered as a policy success.

Policy evaluation

One of the criteria for a successful policy is policy makers’ sensitivity to feedback. In Finland, after almost twenty years of formal EU-driven wolf policing, the government and wildlife administration have acknowledged the existence of critical civil society voices and the fact that it is worth the effort to take their concerns, desires and hopes into consideration. The mechanism for hearing these voices has hitherto been missing, however. Now, the updating process of the management plan for the wolf, which will begin in autumn 2013, will provide such an arena. The wildlife administration has already started to frame the process as ‘wolf territory politics’. What this means in detail is still an open question. But as tentatively articulated, the purpose of territory politics is to anchor the managerial activities on territory level and collaboratively design voluntary economic incentives to live with the wolves. This may well become a policy success. The government and the wildlife administration are now taking the first steps towards dialogue with civil society and its citizens and interest groups.

Conclusion

Even though the jurisdiction and the government have their important roles in policy design, implementation and enforcement, the practical dimension, i.e. the managerial task of identifying the real-life constraints, enabling structures and incentives for coping with the presence of the wolf, belongs to the Finnish Wildlife Agency and Regional Wildlife Councils. This is because according to the Wildlife and Game Administration Act, the latter leads and coordinates regional wildlife policy and the former administrates the regional managerial wildlife activities. Perhaps, indeed, the recognition of the multitude of motivated voices from civil society, the necessity to exercise collaborative ‘territory politics’ and the administrative obligation to make wolf policy reasonable will become the key features of future wolf policy. The future will show where the more nuanced elements of success and obstacles will emerge.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Susiasioiden hallinnasta ja kannustimista


Alati jatkuva ja voimistuva susikonflikti kielii yhteiskunnallisesta häiriötilasta ja ongelmasta. On ikävästi alettu puhua susisodasta tai susikapinasta. Olisi varmaan aika viheltää peli hetkeksi poikki, kääntää katse toisaalle ja etsiä apua muissa yhteyksissä kehittelyistä ajattelutavoista ja toimintamalleista, jotka ovat onnistuneet tehtävässään suojella luonnonarvoja ja -varoja. Näitä ajatuksia ja kokemuksia voisi tavalla tai toisella hyödyntää susikannan hallinnassa.

Suomessa tällaisia uusia, perinteisestä luonnonsuojelusta poikkeavia instrumentteja ovat esimerkiksi luonnonarvokauppa, maakotkan suojelu poronhoitoalueella ja luonnonperintösäätiö.

Luonnonarvokaupan taustalla on Natura-konflikti Pohjois-Satakunnassa 1997. Pieni joukko metsänomistajia ryhtyi nälkälakkoon vastustaakseen tapaa, jolla Naturaa suunniteltiin ja pantiin toimeen. Kohu oli kova, ja silloinen maa- ja metsätalousministeri Kalevi Hemilä ja ympäristöministeri Pekka Haavisto vierailivat lakkolaisten leiripaikalla. Tempauksella oli vaikutuksensa. Sen lisäksi että joitain Natura-alueiden rajauksia tarkastettiin, luonnonvarojen käytön suunnittelusta vastaavat alueelliset viranomaiset havahtuivat ja ryhtyivät aktiivisesti kehittämään luonnon monimuotoisuuden suojelun toimintamalleja. Lähtökohtana oli, että kaikkinaista vuorovaikutusta ristiriitojen osapuolten välillä on lisättävä. Alkoi vaihe, jossa puolivirallista yhteistyötä harjoitettiin todella paljon. Jopa inhimillisiä voimavaroja tuhlaileva vuorovaikutus tuotti toimijaverkostoon luottamukselliset suhteet ja otolliset olosuhteet keksinnöille ja kokeiluille. Näistä olosuhteista kumpusi myös luonnonarvokauppa. Se käynnistyi alueellisena kehittämishankkeena (2001–2002) ja idean kehittäminen ja kokeilu jatkuivat osana Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelma Metsoa (2003–2007). Luonnonarvokaupan periaatteita olivat vapaaehtoisuus, määräaikaisuus, palkkio sekä ostajan ja myyjän välinen neuvottelu luonnonarvon merkityksestä ja hinnasta.

Maakotkien porotaloudelle aiheuttamista vasavahingoista maksettujen korvausten jakautuminen loi tarpeen korvausjärjestelmän muutokselle, koska järjestelmä suosi niitä poronhoitajia ja paliskuntia, joissa poronhoito perustui aitaukseen ja jatkuvaan paimennukseen (Suvantola ym. 2006, 34). Alun perin tarkoituksena oli kopioida Ruotsin poronhoitoalueella käytössä ollut ahmavahinkojen korvausperiaate sellaisenaan, mutta instrumentti jouduttiin räätälöimään Suomen olosuhteisiin. Vuonna 1999 käyttöön otetussa järjestelyssä ei kompensoitu vahinkoja vaan maksettiin sietopalkkiota maakotkan läsnäolosta. Periaatteena on, että asuttu reviiri tuottaa palkkiota € 694 (2012) ja Tunturi-Lapin alueella palkkio on kaksinkertainen. Jos pesintä onnistuu, korvaus on kolminkertainen ja Tunturi-Lapin alueella viisinkertainen. Kun järjestelmä otettiin käyttöön, sietopalkkion katto määrättiin samalle tasolle kuin aiempi vahinkokorvausten summa. Mekanismi vain muuttui. Jotta järjestelmä toimii, tarvitaan luotettavaa tietoa reviireistä ja pesinnöistä, ja luotettavan tiedon tuottaminen edellyttää lintuharrastajien, poroisäntien, metsähallituksen ja tutkijayhteisön yhteistyötä. Näin on myös tapahtunut. Yhteistyön seurauksena järjestelmä pysyy toimivana ja eri tahot ovat motivoituneet ja sitoutuneet sen ylläpitoon ja kehittämiseen.

Luonnonperintösäätiö perustettiin vuonna 1995. Säätiö suojelee ensisijaisesti uhanalaista metsää. Se ostaa luontokohteita ja toteuttaa niillä luonnonsuojelulain mukaisen pysyvän rauhoituksen. Säätiön toimintaperiaate on täysin erilainen kuin esimerkiksi luonnonarvokaupan, mutta sen perimmäinen taloudellinen ajattelutapa ei suuresti siitä poikkea. Säätiön verkkosivulla kerrotaan: ”Ostamalla suojeleminen on varma tapa turvata luontoa”. Markkinamyönteinen iskulause vaikuttaa yllättävältä, onhan säätiön perustaja luonnonsuojeluradikaalina tunnettu Pentti Linkola. Säätiön toiminta perustuu lahjoituksiin, siis tavallisten kansalaisten ja yritysten vapaaehtoiseen haluun suojella vanhoja metsiä. Vaihtoehtoina ovat kummius, lahjakortit ja yritysjäsenyydet. Tällä hetkellä luonnonperintösäätiöllä on käynnissä kolme kampanjaa: Kuukkelimetsä Kymenlaaksoon, Suojelualue Satakuntaan ja Suojelusuo Pohjanmaalle. Juuri päättynyt Pentti Linkolan juhlakeräys tuotti melkein 100 000 euroa. Erityisen mielenkiintoinen on luonnonperintösäätiön tapa myydä hankkimansa ikimetsäkohteet edelleen virtuaalisina aloina. Kaupan on esimerkiksi 20 neliömetriä parikkalalaista Akanvaaran ikimetsää kymmenen euron hintaan.

Kolmen instrumentin onnistumisen perustana on monia tekijöitä. Luonnonarvokaupassa luonnonsuojelu on vapaaehtoista taloudellista toimintaa. Maakotkan sietopalkkiojärjestelmä käänsi peruskuvion päälaelleen ja loi mekanismin, jossa toimijoiden välinen yhteistyö tuli välttämättömäksi. Luonnonperintösäätiö mahdollistaa yksilöllisen ja yksityisen taloudellisen tuen yhteiskunnan kannalta merkitykselliselle toiminnalle. Menestystekijöille yhteistä on yritteliäisyys, yksilöllinen motivoituneisuus ja yhteisöllinen kokeilunhalu.

Millaisia ajatuksia nämä esimerkit herättävät susikonfliktin ylittämiseksi?

Suden aiheuttamia taloudellisia vahinkoja korvattiin valtion varoista Varsinais-Suomessa vuonna 2012 noin 600 euron verran (2011 2600 € ja 2010 16 500 €). Summa ei luo suuria paineita uudistaa korvausjärjestelmää. Vahinkojen korvaamisen osalta vanha järjestelmä toimii sinänsä ihan hyvin. Suden läsnäolon aiheuttamat muut hyvinvointitappiot, pelot ja huolet ovat oma lukunsa. Niitä korvausjärjestelmä ei suoraan sellaisenaan ota huomioon. Toimintamalleja ongelmien ratkaisemiseksi ja kompensoimiseksi olisikin syytä kehittää. Vaihtoehtoisen mekanismin eli esimerkiksi reviiriperustaisen korvausjärjestelmän hyöty tulisikin osin kiertoteitse. Maakotkavahinkojen korvausjärjestelmä uudisti kaksi seikkaa: Ensiksikin asuttu reviiri ja pesintä tulivat resurssiksi ja toiseksi yhteistyö tuli välttämättömäksi. Susireviirin asuttamisesta ja mahdollisen pentueen syntymisen varmistamiseksi metsästäjien, luontoharrastajien ja riistaviranomaisten uudenlainen yhteistyö tulisi niin ikään välttämättömäksi. Ilman yhteistyötä ja tietoa järjestelmä ei toimisi. Tällä hetkellä riistajärjestelmää moititaan nimenomaan siitä, että suurpetojen kannanarvioinnissa yhteistyötä ei ole tai jos on, yhteistyön hedelmät eivät kanna kanta-arvioiden luotettavuuteen.

Mutta miten suden läsnäolosta ja susireviiristä voidaan tehdä ”resurssi”?

Luonnonperintösäätiön periaatteiden mukaan susireviiri voitaisiin jakaa esimerkiksi eriarvoisiin osiin ja myydä virtuaalisia alueina susiasioista kiinnostuneille. Pantatiedon avulla voitaisiin määritellä suden kannalta erityisen tärkeät alueet. Kansalaiset ja yritykset voisivat ostaa näistä alueista virtuaalisen alan määräajaksi, esimerkiksi vuodeksi, sen mukaan kuinka paljon ovat valmiita satsaamaan. Rahalla olisi mahdollista tukea  ennaltaehkäiseviä töitä, uudenlaisten metsästystapojen kokeilua, koirien turvaamista, koulukuljetuksia ja vaikkapa riistavalistusta tai metsästyskulttuurin vaalimista. Suomesta ja muualta Euroopasta voi löytyä motivoituneita kansalaisia, yrityksiä ja yhteisöjä, jotka olisivat valmiita tukemaan susikannan hallintaa tällaisella ”ostamalla suojeleminen on varma tapa turvata luontoa” -periaatteella.

Luonnon monimuotoisuuden suojelu ei oikein tahdo onnistua yksityismailla ilman, että maanomistajat pitävät politiikkaa tai instrumenttia reiluna. Tämän jos minkä Natura 2000 suojelualueverkoston suunnittelu ja toimeenpano osoitti. Luonnonarvokauppa syntyi kärjistyneistä paikallisista ongelmista ja halusta ratkaista ne paikallisesti yhdessä. Sen mukaan talous ja luonnonsuojelu voidaan yhdistää – maanomistajat tuottavat maillaan luonnonarvoja, joiden ylläpidosta ja lisäämisestä maksetaan palkkio. Kukaan ei sanele, mitä pitää tehdä ja mitä saa tehdä vaan luonnonsuojelubiologiset suojelukriteerit täyttävien luonnonarvojen vaalimisen ehdoista neuvotellaan vapaaehtoisesti määräaikaisesti ostajan ja myyjän kesken. (Myöhemmin kun luonnonarvokaupan periaatteita kirjoitettiin Kestävän metsätalouden rahoituslakiin (2008), maksuperusteista oli tingittävä, koska Euroopan komission  mukaan julkisella rahalla ei saa ostaa luonnonarvoja. Nykyään luonnonarvokauppa on eräänlainen ympäristötuki, joka korvaa määräaikaisen ja vapaaehtoisen suojelun taloudelliset tappiot. Yksityiseen rahoituksen perustuvaa instrumenttia yksityisen talousmetsien luonnonarvojen suojelemiseksi ei ole ilmaantunut.)

Äkkiseltään voi olla vaikea keksiä, miten alkuperäisen luonnonarvokaupan periaatteita voidaan siirtää susikannan hallintaan. Ajatuskulun ei kuitenkaan välttämättä tarvitse olla pitkä. Susien pannoitus ei Varsinais-Suomessa onnistu ilman yksityismaanomistajien (tai metsästysoikeuden haltijoiden) suostumusta, koska alueella ei ole riittävän yhtenäisiä valtion omistamia maa-aloja. Varsinais-Suomessa maanomistajien ovat ilmaisseet kannan, jonka mukaan pannoituksen salliminen viestisi pihasusien hyväksynnästä. Susisodan näkökulmasta päättelyn logiikka on toki ymmärrettävissä. Konfliktin ylityksen näkökulmasta kumpuaa kysymys, mitä jos pantatieto olisikin muilla tavoilla hyödyksi? Ajantasainen tieto oman susilauman liikkeistä kertoisi, missä sudet milloinkin ovat ja millaisia tapoja niillä on ja muuttuvatko susien tavat ajan oloon. Ja jos ajantasaista tietoa käytettäisiin vääriin tarkoituksiin, sitä voitaisiin alkaa välittää epätarkempana. Pantatieto mahdollistaisi susipuhelimen kaltaisen palvelun, josta on monenlaista hyötyä erityisesti susireviirillä asuville ihmisille. Pantatiedon avulla pystyttäisiin varmistamaan, voiko pannoitettu yksilö olla syyllinen vahinkoihin. Jos alfaparin ohella myös muutama nuorempi yksilö olisi pannassa, ennaltaehkäiseviä toimia olisi mahdollista suunnitella ja toteuttaa entistä järkevämmin. Pantatieto olisi juuri se määräaikainen, yksityisellä rahalla maksettu "palkkio", jonka paikalliset maanomistajat ja metsästäjät ja muut saisivat.

Syksyllä 2013 käynnistyvä susikannan hoitosuunnitelman päivitys voi hyvin olla sellainen riistapoliittinen instrumentti, joka motivoi kansalaisyhteiskuntaa ja sidosryhmiä osallistumaan. Jos hoitosuunnitelman päivitys ei jostain syystä motivoi eikä sitouta toimijoita, susille koittavat entistä huonommat ajat. Olennainen kysymys päivitystyön kynnyksellä on, miten hallinto saa pidettyä yllä eri toimijaryhmien toivoa susipolitiikan kehittymisestä suuntaan, joka pitää susikannan elinvoimaisena ja susikriittisen kansalaisyhteiskunnan huolet, tarpeet ja toiveet agendalla ja järkevien konkreettisten ja lainmukaisten toimien ja kokeilujen piirissä. Vaikuttaa siltä, että uusia taloudellisia resursseja valtiolla tuskin on tarjota eikä voimassa olevien normien ja sääntöjen mukaisena vaihtoehtona voi oikeastaan olla Suomen susien ampuminen pihasusina. Toivoa synnyttäisi nimenomaan se, että susivihan ja susisodan lietsonnan sijaan kansalaisyhteiskunta aktivoituisi keksimään konsteja ja instrumentteja, jotka helpottavat suden kanssa elämistä. Kun ratkaisu ei voi olla kaikkien susien poisto, konfliktien ylittämisen keinojen olisi yksittäisten ongelmaeläinten poistojen rinnalle löydyttävä ennaltaehkäisevien toimenpiteiden työkalupakista. Juuri  tätä työtä kansalaisten ja yritysten vapaaehtoisesti kustantamin taloudellisin kannustimin olisi mahdollista tukea. Tähän työhön yllä mainitut onnistumisensa osoittaneet instrumentit ja niiden toimintaperiaatteet tarjoavat uutta ajattelutapaa ja osviittaa käytännön kokeiluihin.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Susipoliittiset tilat

Susi on eläin, joka kiertelee reviirillään. Susi on muuttanut ihmisen arkimaailmaa arvaamattomammaksi. Jo historiallisista ajoista ihminen on rakentanut turvallisuutta ympärilleen muodostamalla rajoja. Vanha legenda kertoo, miten Roomaa perustettaessa kaupungin ympärille piti piirtää maaginen ympyrä, joka piti kaupungin ulkopuolella pahat voimat, joihin kuului muun muassa suden läsnäolo (Tuan1979). Turvallisuuteen on perustunut myös ihmisen halu omistaa ja rajata maidensa ja luonnonvarojensa käyttöä. Rajat on muodostettu aidoilla, ja maan eri käyttömuodot on muodostettu viljellyillä peltotilkuilla metsien katveessa. Näin erämaa ja koskemattomampi osa luontoa jäivät käyttömaan ulkopuolelle. Samalla ihminen on luonut rajoja villieläimen ja ihmisen elämismaailman välille. Tällä tavoin ihmisen oman kehollisuuden (body) raja luonnon ja luonnontilaisten eläinten välillä on pysynyt hallinnassa. 

Susi on läsnäolollaan rikkonut ihmisen luomia rajoja ja elämiseen liittyvää turvallisuudentunnetta. Taajamissa ja asutuskeskusten lähettyvillä suden ja ihmisen väliset kohtaamiset ovat tuottaneet potentiaalisia vaara-alueita, jossa luonnon uhka on ollut joidenkin aistittavissa. Jotkut kokevat taajamatilan aiempaa uhkaavammaksi ja heissä eläimen läsnäolo on herättänyt epävakauden, epävarmuuden ja turvattomuuden tunteita. Huoli on synnyttänyt tarpeen tehdä ympäristöstä turvallisemman. Käytännössä tämä on tarkoittanut, että perheen lapsia on viety herkemmin autolla kouluun. Lammas/karjatilalliset ovat rakentaneet susiaitoja pitääkseen sudet pois laidunalueiltaan. Myös suden poikkeuskaatolupia on haettu alueella useampaan otteeseen. Kunnat ja vanhempainyhdistykset ovat olleet aktiivisia.

Maa- ja metsätalousministeriö reagoi haitasta käytyyn voimakkaaseen kansalaiskeskusteluun pihasusiasetuksella. Näin pelon paikat institutionalisoitiin uudella asetuksella. Maa- ja metsätalousministeriön asetuksessa pihasudeksi määritellään eläin, joka toistuvasti vierailee pihapiireissä ja jonka poistamiseksi voidaan myöntää poikkeuslupia.

Suden vaikutuksesta muuttuneita arkitoimintoja ja rajamuodostuksia sekä tunteita voidaan tarkastella myös ympäristöpsykologian avulla. Ympäristöpsykologia selittää, miten ihmisen käyttäytymisen perustana ovat hänen tottumuksensa (engl. habits), arvonsa (engl. values) ja uskomuksensa (engl. beliefs). Arvot ovat tässä ajattelutavassa päämääriä, ja uskomukset taas niitä käsityksiä, joita pidetään totena. Näin ajateltuna pihasusi-käsite ja sen soveltaminen politiikassa on liittänyt kolme seikkaa: susien liikehdinnän, oleskelun ja eläimen vaaran ihmisen totunnaiseen arkiympäristöön. Siis piha-alueelle, joka ajatuksellisesti ja tunnetasolla on merkinnyt läheisyyttä ja turvallisuutta. Susi ei ole vain väärässä paikassa vaan myös ylittänyt ihmiselle tärkeän henkilökohtaisen rajan, tullut liian lähelle.

Ei ihme, että susia vastustavat ryhmittymät haluavat korostaa tunteita, arvoja ja kritisoida tutkimusta väärien uskomusten lähteenä. Niihin on vedottu voimakkaiden mielikuvien avulla. Mielikuvina ovat toimineet mm. koskettavat kuvat ja kertomukset vahingoista ja vaaroista. Suden läsnäolon vastustaminen on synnyttänyt yhteisöllisyyttä. Aktiivisten ihmisten mielissä vaimeana syntynyt ajatus uudistetusta susipolitiikasta on nyt muuttunut voimalliseksi poliittiseksi toiminnaksi. Toiminnalla on luotu ”pihasusitila” ja toive ratkaista turvallisuusongelma poistamalla varsinaissuomalaiset sudet pihasusina. Epävarmaa on kuitenkin se, että tuottavatko uudet poikkeusluvat taajama-alueilla vakaampaa asumisympäristöä. Pelon ja epävarmuuden lähteet voivat olla toisaalla.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Susien salasiirrot


Yksi suomalaisessa susikeskustelun kestoteemoista liittyy siirtoistutuksiin  – onko eläimiä siirretty idästä länteen ja laskettu maastoon salaa. Kun susia ja etenkin pantasusia ilmaantuu uudelle alueelle, nostavat harjoitettua susipolitiikkaa kritisoivat toimijat tämän kysymyksen esiin. Siirtoistuttajiksi väitetyt tahot torjuvat väitteet pöyristyttävinä. Mistä tämä keskustelu saa aineksensa?

Siirtoväitteelle antaa uskottavuutta 1980- ja 1990-luvun suomalainen toimintakulttuuri. Ahmoja, karhuja ja ilveksiä siirrettiin luvallisesti mutta julkisuutta vältellen etelämmäksi ja lännemmäksi. Ähtärin eläinpuistosta siirrettiin tuolloin metsäpeuroja luontoon osana lajisuojelua. Monet ehkä ajattelevat, että toimintakulttuuri ei ole muuttunut, ja että 1990-luvun lopulla suojelujärjestön edustajan esittämä idea susienkin siirtämisestä on toteutettu salaa. Epäsuoraa tukea epäilyille saa Ruotsista, missä susia on siirretty osana harjoitettua kannanhoitoa aivan viime aikoinakin – miksei siis Suomessa, kun naapurimaan käytäntöjä usein kopioimme.

Siirtoväite kytketään aika ajoin myös susien alkuperää koskeviin pohdintoihin. Tiedetään, että susia on kasvatettu Venäjällä lähellä Suomen rajaa, ja useissa eläintarhoissakin niitä on. On myös ajateltavissa, että susia syntyy tai kasvatetaan yli oman tarpeen ja että niitä siirretään tarhoista pois, kenties suomalaisiin metsiin. Tarhasusien perimän, vankeudessa kasvattamisen ja itse siirtojen ajatellaan selittävän monia muita susien piirteitä, kuten vaalean värityksen, susien tottumisen ihmisiin sekä yllättävän ilmaantumisen Länsi-Suomessa. Eri väitteet ikään kuin todistavat toistensa puolesta.

Siirtoväitettä vastaan sotii muun muassa se, etteivät susien siirtoistutukset ovat kannanhoitoa linjaavan hoitosuunnitelman (2005, s. 49) mukaisia toimenpiteitä. Sutta koskevia siirtolupahakemuksia eläinten luontoon laskemiseksi ei ole viranomaisille jätetty ainakaan viime vuosikymmeninä. Tutkimusten mukaan susien yllättävä ilmaantuminen maan länsiosiin ei edellytä susien siirtoja, vaan että susikannan kasvu 2000-luvun vaihteen molemmin puolin sekä nuorten susien dispersoituminen synnyinreviiriltään riittää selittämään havainnon. Eläintarhoista on vastattu, että niillä on ainoastaan urospuolisia tai sterilisoituja urossusia, tai ettei niillä ole susia lainkaan.

Susien salasiirtokeskustelu ei ole vain paikallisiin susihavaintoihin liittyvä eikä edes yksin suomalainen ilmiö. Myös esimerkiksi Norjassa ja Ranskassa petopolitiikalle kriittiset toimijat ovat esittäneet yllättävän samankaltaisia väitteitä. Molemmissa maissa on esimerkiksi epäilty, etteivät sudet olisi levittäytyneet pitkien matkojen ja vuoriston takaa uusille alueille, vaan että ilmaantumisen taustalla ovat pimeän aikaan liikkeellä olevat autot koirahäkkeineen. Salasiirtojen tekijöiksi on epäilty eläinoikeusaktivisteja tai heidän kanssaan yhteistyötä tekeviä viranomaisia. Molemmissa maissa on myös esitetty susien olevan luonnottoman kesyjä ja ulkomuodon poikkeavan luonnollisesta värityksestä. Norjassa on epäilty sitäkin, että salaa siirtoistutettuihin susiin on asetettu mikrosiruja.

Susien salasiirtoväitteiden samankaltaisuus eri maissa herättää pohtimaan, missä määrin samankaltaiset susipoliittiset asetelmat luovat kasvualustan näiden väitteiden synnylle, muokkautumiselle ja leviämiselle eräänlaisina meemeinä eli kulttuurin piirteinä, jotka siirtyvät toimijalta ja sukupolvelta toiselle. Salasiirtoja esittäviä tai torjuvia väitteitä tulkitaan kunkin omista ennakkokäsityksistä käsin ja niitä jaetaan ja peilataan yhteisössä. Oli kyseessä siirtoväite tai jokin vaihtoehtoinen susien levittäytymistä koskeva väite, tekee se ymmärrettävämmäksi susien ilmaantumisen sekä siihen kytkeytyvät ongelmat. Salasiirtoväitteitä pitää osaltaan elossa niiden luonne – kaikkia salasiirtoväitteitä ei voida tyhjentävästi todistaa vääriksi ja siirtoja mahdottomiksi. Vastaväitteet siirroille kääntyvät herkästi uusiksi salasiirtoväitteitä tukeviksi argumenteiksi (eli esim. että vastaväitteet ovat salasiirtojen peittelyä eli niiden yksi tunnusmerkki). Asetelma ei houkuttele esittämään vastaväitteitä.

Tilanne on toinen salasiirtoväitteiden kohdalla. Yksikin varma tapaus todentaisi salasiirtoja tapahtuneen. Tästä näkökulmasta ei ole ehkä suuri yllätys, että Varsinais-Suomessa tehtiin viime syksynä poliisille selvityspyyntö asiasta, ja poliisi on tehnyt talven mittaan tähän liittyen tiedusteluja eri suunnilta. Oli lopputulos mitä tahansa, on selvää että keskustelu jatkuu. Niin kauan kun susia ilmaantuu uusille alueille ja tähän liittyy jännitteitä, jatkuu myös salasiirtokeskustelu.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Riskipakoisuus


Etenkin psykologiassa ja taloustieteissä käytetään käsitettä riskiasenne kuvaamaan ihmisten suhtautumista riskinottoon. Yhtä äärilaitaa edustaa riskihakuinen, toista laitaa riskipakoinen ja näiden väliin asettuu eriasteisesti riskineutraali suhtautumistapa. Viime aikojen julkisesta susikeskustelussa syntyy vaikutelma, että monet kansalaisista haluaisivat valtiovallan omaksuvan nykyistä riskipakoisemman asenteen suhteessa suteen.

Riskipakoinen ihminen pyrkii elämään varman päälle eli riskejä vältellen. Jos hänen pitää valita ottaako hän vastaan 5 euroa vastikkeettomasti – siis täysin riskittömästi – tai vaihtoehtoisesti osallistuu kolikonheittoon, jossa oikein arvaamalla voittaa 10 euroa ja väärin arvaamalla 0 euroa, hän jättää arvonnan väliin. Vaikka arvontaan osallistumisen lopputulos on laskennallisena odotusarvona kuvaten tasan sama kuin ilman arvontaa tarjottava rahasumma, painaa mielessä enemmän ajatus arvonnassa häviämisestä kuin voittamisesta. Valintoja määrittää pikemminkin uhka kuin toivo. Hille Koskelan Pelonkierre-kirjan mukaan tämänkaltainen uhka- ja pelkosuuntautuneisuus ei luonnehdi vain yksittäisten ihmisten ajattelua, vaan voi puhua suoranaisesta pelon kulttuurista.

Susikeskustelun kohdalla panoksien nähdään olevan suuria. Kriittisimmissä puheenvuoroissa suden ajatellaan voivan tappaa lapsen tai koiran, jos tämänkaltaista arpapeliä ei estetä. Vaatimukset tilanteen muuttamiseksi kohdistetaan viranomaisiin ja heidän toimintaansa ohjaaviin säännöksiin. Kukaan keskustelijoista ei varmaan kiistä lasten suurta arvoa, mutta eri mieltä ollaan suden arvosta.

Aito erimielisyys näyttää olevan myös susivahingon todennäköisyydestä ja siitä, pitäisikö esimerkiksi oman pihapiirin olla täysin riskitön. Julkisessa keskustelussa on viitattu myös epäsuorasti suden tekemän kohtalokkaan hyökkäyksen todennäköisyyteen. Ne keskustelijat, jotka pitävät susien pääosin pimeän aikaan tekemiä varmoja ja todennettuja pihakäyntejä ihmiselle vaarattomina, pitänevät hyökkäyksen todennäköisyyttäkin pienenä. Samoin ajattelevat ehkä ne, joille susien pihakäyntien näkyvä uutisointi on pikemminkin merkki lisääntyneestä ilmiön julkituonnista kuin pihakäyntien määrän lisääntymisestä tai susien kasvaneesta tottumisesta ihmisiin. Sen sijaan ne keskustelijat, joiden mukaan hyökkäys on mahdollinen, jopa todennäköinen, perustelevat kantaansa susista tehdyillä päivähavainnoilla ja susien uhmakkaaksi tulkitulla käyttäytymisellä.

Viime aikojen keskustelussa ei ole niinkään argumentoitu susiriskiä susien tai susille alttiiden vahinkokohteiden määrän myötä kumuloituvana tai tapahtuneiden vahinkojen lukumäärän myötä mitattavissa olevana suureena. Susiriski ja sen kasvu on sen sijaan liitetty susien väitettyyn käyttäytymismuutokseen. Suden suojelusta huolissaan olevat toimijat ovat ihmetelleet, miten riskittömyyden vaade kohdistetaan voimallisesti juuri suteen eikä muihin vaaratekijöihin, kuten liikenteeseen, koiriin tai vaikkapa ihmisiin, jotka susilta suojautuakseen tarttuvat aseisiin. Miksi nimenomaan suden läsnäolo on sietämättömän riskaabelia?

Riskiasenteita on vaikea muuttaa suuntaan tai toiseen. Ja vaikka kokonaisriskeistä oltaisiin yksimielisiä, voidaan kiistellä siitä, pitäisikö yksittäisiä riskitekijöitä minimoida juuri suden kohdalla ja sallia ihmisten aiheuttamien riskien osalta. Kyse on yhtäältä arvoerimielisyydestä – miten arvostamme tulevaisuutta, jota määrittelee joko suden läsnäolo tai poissaolo osana arjen toimintoja. Tätä kulttuurista asetelmaa on vaikea muuttaa. Suden vaarallisuutta koskeva tiedollinen perusta ei ole yhtä pysyvää. Jo kevään eteneminen voi sitä jossakin määrin muuttaa, kun sudet häviävät näkymättömiin lumen sulaessa ja pesinnän lähestyessä – havainnot ja uutisoinnit vähenevät. Susien riskikäyttäytymistä voidaan myös tutkia ja tuloksista tiedottaa. Molemmat edellä kuvatut seikat voivat ehkäistä yhtä Hille Koskelan kuvaaman pelonhallinnan paradoksin toteutumista: pyrkimykset lisätä kaikin keinoin turvallisuutta johtavatkin voimakkaampiin uhkien tiedostamisen ja turvattomuuden kokemuksiin.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Yksi vai kaksi laumaa


Susikannan koko on yksi susikeskustelun perusteemoista. Keskustelua rytmittää osaltaan RKTL:n alkuvuodesta julkistama kanta-arvio. Tuoreimman lausunnon mukaan susia eli helmikuun 2013 alussa 120–135. Yksi toistuva juonne keskustelussa on, ovatko kaikki Suomen susilaumat mukana laskelmissa. Keskustelu saa käyttövoimansa paikallisista susihavainnoista, joita verrataan kanta-arviossa esitettyihin havaintoihin.

Keskustelussa viitataan usein toimijoiden tietämykseen. Ovatko kaikki laumat kaikkien tiedossa? Myös motiiveja epäillään: Jonkun ajatellaan piilottelevan jotain laumaa muilta ihmisiltä sitä suojellakseen tai sen salaa hävittääkseen. Jonkun toisen taas arvellaan liioittelevan laumojen määrää poikkeuslupien toivossa. Erimielisyyden taustalla voi olla kuitenkin paljon yksinkertaisempiakin selityksiä. Eri toimijoiden tieto tai havainnot susista voivat olla hyvinkin tarkkoja, mutta esimerkiksi eri ajanjaksoilta – tilanne elää etenkin keväisin kun pennut syntyvät ja suurin osa edellisen vuoden pennuista lähtee syntymäreviiriltään. Kanta-arvio koskee tilannetta ennen nuorten susien poismuuttoa.

Erilaiset susilauman määritelmät synnyttävät joskus sekaannuksia. Oppikirjamääritelmän mukaan susilaumaan kuuluu lisääntyvä pari, viimeisimmät pennut sekä mahdollisesti osa edellisen vuoden pennuista. Sukulaisuuden todentaminen muutoin kuin tutkimalla eläimistä otettuja näytteitä ei noin vain onnistu. Sen sijaan kenen tahansa eläimiä tarkoin havainnoivan on mahdollista todeta, liikkuvatko sudet yhdessä – tähänhän kielemme termi ’lauma’ juuri viittaa. Kun tiedetään, että lisääntyvä pari ja pennut jakautuvat aika ajoin erisuuruisiin joukkioihin, voi syntyä sekaannuksia, vaikka kaikki sudet olisivatkin kaikkien keskustelijoiden tiedossa. Tilannetta ei helpota se, että edellisvuoden pentujen tehdessä lähtöä synnyinreviiriltään voi syntyä havaintoja useammista joukkioista, joista osa liikkuu reviirin tuntumassa ja välillä sen ulkopuolellakin.

Sekaannuksia synnyttää myös reviirin määritelmä. Oppikirjamääritelmän mukaan susireviiri on alue, jolla lauma elää ja jota se puolustaa muilta susilta. Kun susihavaintoja tehdään lyhyen ajan sisällä kaukana toisistaan, tuntuu monesta epäuskottavalta, että kyseessä olisivat samat sudet vaan että kyseessä on eri lauma ja eri reviiri. Susilauman reviiri voi olla käsittämättömän suuri, jopa 170 000 hehtaaria. Käsitystä voi vahvistaa se, että susia on havaittu liikkuvan yhdessä eri määrä sekä se, että toimijat harvoin jäljittävät susien liikettä kymmeniä kilometrejä yhdistääkseen toisaalla tehdyt havainnot samoihin eläimiin. Usein tämänkaltainen varmentaminen on mahdotonta lumikelin, tiestön tai muiden jäljittämistä haittaavien tekijöiden takia. Päättelyä ei helpota se, että susien vierailut tiettyihin osiin reviiriä voivat tapahtua harvoin, kuukausienkin päästä toisistaan. Reviirin hahmotusta vaikeuttaa sekin, että vieraita susiyksilöitä voi joskus harhautua tilapäisesti reviirille – rajojen tunnistaminen tai puolustus ei ole aukotonta.

Susien pannoitus on yksi keinoista yrittää saada selvyyttä erimielisyyksiin, jos näin halutaan. Tämän kuten minkä tahansa tiedon tarkkuuden kasvattamisella on kuitenkin hintansa. Vaihtoehtoinen tai täydentävä tiedonhankinnan muoto on esimerkiksi reviirin eri osien petoyhdyshenkilöiden tiivis yhteistyö – tätä toimintatapaa on muun muassa Varsinais-Suomessa harjoitettu jo vuosia.

Niin kauan kun susikannan hoidon ongelmat ja ratkaisut nähdään kysymyksinä susikannan nykyisestä ja toivotusta lukumäärästä, jatkuvat myös paikalliset keskustelut laumojen lukumäärästä.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Oikeus ja kohtuus: järkevyys susipolitiikassa


Pääkirjoituksissaan Maaseudun Tulevaisuus (4.2) ja Suomen Kuvalehti (1.2.) ottivat kantaa oikeuteen ja kohtuuteen susipolitiikassa. Lehtien mukaan oikeutta ei voi olla se, mikä ei kansalaisista tunnu kohtuulliselta. Kirjoituksissa etsittiin oikeutusta ja ymmärrystä ilmitulleille susien salakaadoille. Politiikkatieteissä oikeudesta ja kohtuudesta puhuttaessa viitataan yleensä järkevyyteen.

John Rawlsin (1996, Political Liberalism) mukaan järkevyys (engl. reasonable) eroaa rationaalisesta toiminnasta siinä, että tavoitteita asetettaessa ja keinoa punnittaessa huomiota ei kiinnitetä vain keinojen tehokkuuteen vaan toiminnassa lukuun otetaan myös yhteistyön laatu ja tehtävien päätösten myönteisiä ja kielteisiä vaikutuksia koskevat moraaliset näkökohdat. Juuri tähän susipolitiikan kriitikot ovat kiinnittäneet huomiota. Riistahallinnon koetaan toteuttavan ylikansallisia tavoitteita, muttei riittävällä tavalla perustelevan politiikan hyväksyttävyyttä ja oikeutusta kansalaisille.

Yhdysvaltalaisen taloustieteilijä John R. Commonsin (1990, Institutional Economics) mukaan järkevyys on sitä, että pulmallisessa tilanteessa etsitään yhdessä ratkaisua ja valitaan paras mahdollinen olemassa oleva käytäntö. Hän ei kannustanut haikailemaan idealistisia tai utopistisia päämääriä. Hän kehotti valitsemaan sellaisia käytäntöjä, jotka jotkut edistykselliset ihmiset, ryhmät tai yritykset ovat vastaavissa olosuhteissa hyviksi ja toimiviksi havainneet. Susikeskustelusta välittyy vaikutelma, että parhaan olemassa olevan käytännön valitsemisen hyvettä harjoitetaan vain salakaatoporukoissa. Näin asian laita ei kuitenkaan ole. Varsinais-Suomessa ei koiria ole tiettävästi joutunut suden suuhun metsästystilanteessa. Metsästäjät ovat varovaisia, testaavat keinoja ja jakavat keskenään tietoa kokemuksista ja parhaista käytännöistä, joilla varmistetaan koirien turvallisuus. Eikö kannattaisi ulottaa parhaiden käytäntöjen etsiminen kaikkeen susivahinkoja ennalta ehkäisevään toimintaan? Kaiken huomion kiinnittäminen ”pihasusiin” on tuskin kenenkään näkökulmasta järkevää tai rationaalista.

Järkevyydellä on vielä yksi ulottuvuus, joka sekin edellyttää moraalista punnintaa. Kyse on välttämisestä ja pidättäytymisestä. Tästä on kirjoittanut ainakin William Connolly (1996, Suffering, Justice and the Politics of Becoming). Tekemisiä ei tuolloin viedä täydellä voimalla loppuun vaan hillitään ja annetaan myöden. Aivan samoin kuin susi pyrkii välttämään ihmistä, myös ihminen voi yrittää välttää kohtaamisia tai ainakin voi pidättäytyä suteen kohdistuvista toimista haitasta ja vahingoista huolimatta. Salametsästys ja tietoisesti harhaanjohtavat tilannearviot ovat voimankäyttöä, jossa välttämistä ja moraalista pidättäytymistä ei suden suhteen harjoiteta.

Susikeskustelu on muutaman vuoden tauon jälkeen leimahtanut Köyliössä. Lauma hävisi edellisen vilkkaan keskustelun yhteydessä, joka käytiin sen jälkeen kun lauma vuonna 2008 tappoi tai muuten aiheutti 65 lampaan kuoleman. Reviiristä tuli asuttu jälleen vuonna 2010. Herää ajatus, onko niin, että epäviralliset kannanhallitsijat ovat tänä talvena pidättäytyneet toimimasta sutta vastaan, koska alueen viralliset toimijoiden, kuntien etunenässä, on annettu yrittää saada puheyhteys riistahallinnon kanssa. Yhteys lopulta avautui helmikuun 15. Tuollin Köyliön Lallintalolla järjestettiin susikeskustelu, johon osallistui lähes 1000 henkilöä. Riistahallinnon odotettiin tarjoavan käytännöllisiä ja konkreettisia apuja susialueella elämiseen. Monen yllätykseksi näin myös kävi. Maa- ja metsätalousministeri Jari Koskinen kertoi, että aiemmin päivällä oli RKTL:n ja ministeriön kesken päätetty palkata Lounais-Suomeen kenttämestari, joka toimii yhdyshenkilönä riistahallinnon, tutkimuksen ja paikallisten välillä. Kenttämestari hankkii ja välittää tietoa suden tavoista ja tarkastaa yhdessä paikallisten kanssa merkkejä suden läsnäolosta ja vaikutuksista.

Suden läsnäolon vaikutusten moraalinen punninta ja reilu yhteistyö susista koettujen haittojen minimoimiseksi voivat nopeastikin muuttaa ilmapiiriä rauhallisemmaksi ja toimintatapoja pidättyvämmäksi ja aidosti sellaiseksi, että aletaan jalostaa uusia tapoja olla ja elää suden kanssa. Alkusykäyksen ei välttämättä tarvitse olla suuri. Riittää, että puhutaan konkreettisista ongelmista ja luodataan erilaisia ratkaisuja. Sitä kautta ne parhaat olemassa olevat käytännötkin löytyvät ja saavat yleisempää hyväksyntää. Todennäköisesti myös halu suden vainoamiseen laantuu. Opitaan olemaan ihmisiksi.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Susitunteiden maailmaa


Viime päivinä olemme lehdistä saaneet lukea susista taajamien laidoilla. Joillekin nämä tapahtumat ovat olleet uusi esimerkki siitä, miten susipolitiikka on mahdollistanut susien levittäytymisen sinne, minne ne eivät kuulu. Altavastaajan asema ihmisissä synnyttää kiukkua politiikan määrittelijöitä kohtaan. Ärtymystä koetaan myös viranomaisia kohtaan, koska heidän ei koeta tarpeeksi tukevan pyrkimyksiä korjata ongelmia susikantaa rajoittamalla. Turhautumista koetaan siitä, että samat susiongelmat toistuvat kerta toisensa jälkeen ja/tai että mikään ei muutu.

Sutta myös pelätään. Tunteen taustalla voi olla monenlaisia asioita kuten pelko pedon aiheuttamasta kivusta. Myös läheisten menetystä pelätään. Sutta pelätään, koska susi on suurikokoinen ja sen puruvoima on suuri, ja koska suden saalistustilanne on väkivaltainen. Tunne on paikka-, aika-, ja tilannesidonnaista.  Susipelot liittyvät esimerkiksi talvikuukausiin, pimeisiin aikoihin sekä paikkoihin, jossa suden tiedetään saalistaneen ravintoa tai 1800-luvulla surmanneen lapsia.

Susiin liittyvät tunteet ovat  jaettuja ja sosiaalisia. Esimerkiksi vahingot synnyttävät myötätuntoa omassa lähipiirissä sudesta kärsiviä ihmisiä kohtaan.  Yhteenkuuluvuuden tunne vahvistuu yhteisesti koetun uhkan ja sen torjunnan äärellä. Samalla yhteisö voi voimistaa yksilöllisesti koettuja negatiivisia tunteita; kiukkua, pelkoa, turhautumista. Tämän myötä ihmiset saattavat herkemmin huomioida suden läsnäolon  ja uhkan merkkejä ympäristössään.

Suteen liittyvä tunteiden kirjo on hyvä tiedostaa, sillä samantyyppiset emootiot toisiinsa limittyineinä myötävaikuttavat ryhmittymien syntymistä, yhteistoimintaa sekä verkostoitumista. Tähän antaa oman osansa myös media ja sosiaalinen media, jotka luovat negatiivisia tai positiivisia tunteita medioiden käyttäjissä, kunkin omista lähtökohdista riippuen. Tunnemaailmaan kietoutuu myös kysymys, kenen ehdoilla ja miksi sutta suojellaan? Ja missä määrin riistapolitiikka voi muuttua,  jos politiikan teon välineitä mietittäisiin kohdennetummin tunteiden kannalta? Millaisia voisivat olla tulevaisuuden susipelon hallinnan välineet, ja millä tavalla yhteenkuuluvaisuuden piiriä voitaisiin laajentaa kattamaan nyt kamppailevat ryhmittymät?

tiistai 29. tammikuuta 2013

Susiristiriidat ja vääryyskokemuksen poistaminen


Susikannan hallinta on jatkuvien ristiriitojen lähde. Kuten ristiriidoissa yleensäkin, myös susiasioissa hallinnan ristiriitojen taustalla on vääryyskokemus. Vääryyskokemus syntyy silloin, kun henkilö kokee oikeutensa tulleen loukatuksi. Susireviirillä moni lammastalouden harjoittaja kokee suden läsnäolon loukkaavan hänen oikeuttaan harjoittaa elinkeinoaan. Monet vanhemmat ovat nostaneet esiin lapsiensa oikeuden turvalliseen koulutiehen tai omaan pihapiiriin. Lainsäädännön mukaan myös sudella on oikeus oloonsa. Vääryyskokemuksissa koetut oikeudet ovat vastakkain.

Kokemus siitä että oikeutta on jonkun toimesta loukattu synnyttää negatiivisia sosiaalisia tunteita – kiukkua, turhautumista ja inhoa. Kiukkua tunkeutujaa ja sen sallijaa kohtaan, turhautumista alati epäonnistuviin ratkaisuyrityksiin, ja inhoa tilanteesta hyötyviä muita toimijoita kohtaan. Vääryyskokemuksien ja tilanteeseen liittyvien oikeuksien tunnistaminen ja käsittely ovat ristiriitojen hallinnan ydintä. Olennaista olisi löytää uskottava ja hyväksyttävä perustelu sille, miksi yhden oikeus painaa jossakin tilanteessa enemmän kuin toisen. Silloin kun osapuolet ovat oikeuteensa oikeutettuja, pitää olla jonkinlainen mekanismi, jolla heikommalle jäävälle korvataan tai hyvitetään se, että hänen oikeutensa kääntyikin velvollisuudeksi hyväksyä ja kantaa toisten oikeuksien harjoittamisesta seuraavat kielteiset vaikutukset.

Suomessa suden läsnäolosta koituvan haitan kärsijöille tarjotaan koulukyytejä tai aitamateriaaleja ja maksetaan korvauksia suden tappamista koti- tai tuotantoeläimistä. Koska kiukku ja turhautuminen eivät ota laantuakseen, vaikuttaa siltä, että suden kohdalla vahinkoja tilkitsevät korvaukset eivät ainakaan kaikkien kohdalla kata kokonaan vääryyskokemuksen ja hyvinvointitappioiden todellista sisältöä. Sudesta aiheutuvat ristiriidat ovat tällaisten hallinnollis-taloudellisten hyvinvointilaskelmien tuolla   puolen. Ristiriidat ovat syvemmällä. Ne kumpuavat elämäntapojen ja elämänmuotojen erilaisuudesta ja näiden elämäntapojen pyrkimyksestä pitää itsensä elinvoimaisina.

Siksi susiriidat tuskin loppuvat rahalla, hyvityksillä tai keskustelulla. Susiriitojen ratkaisu edellyttää toimintaa, erityisesti susireviirille ulottuvaa konkreettista yhteistoimintaa. Tämäkään ei kuitenkaan yksi riitä. Suunnan näyttäjäksi tarvitaan yhteisesti hyväksytty yleinen päämäärä. Päämäärä ei voi olla konkreettisen tarkka, koska ristiriitaisessa tilanteessa erilaisia elämäntapoja tukevat arvot, intressit ja uskomukset vain entisestään voimistavat ristiriitoja. Päämäärän on oltava sellainen, jonka kaikki osapuolet voivat hyväksyä ja sen toteuttamiseen sitoutua. Yhdelläkään intressiryhmällä ei tuolloin ole mitään erityistä tai yleistä perustetta olla osallistumatta päämäärän toteuttamiseen.

Susikannan hoitosuunnitelman päivitys käynnistyy 2013, ja se tarjoaa tällaiselle yleisen päämäärän ohjaamalle prosessille lupaavan lähtökohdan. Samalla kun prosessin kuluessa vääryyskokemukset ja oikeudet nousevat konkreettisesti esiin, avautuu väylä paikallisille kokeiluille, ratkaisuille ja toimintatavoille. Tämä kuitenkin pitkälti edellyttäisi konkreettisen hoitosuunnitelmatyön ja kannanhoitosuunnitelman toimeenpanon jalkautumista reviiritasolle ja pyrkimystä sovittaa yhteen suden ja ihmisten elämäntavat, oikeudet ja velvollisuudet käytännöllisin ratkaisuin.

Susiasioiden jatkuva reviirikohtainen hallinta edellyttää tietoa, koordinaatiota, tukea ja yhteistyöhön liittyviä päätöksiä. Mutta mikä olisi se yhteenliittymä, joka ottaisi kontolleen kannanhoitosuunnitelman toimeenpanossa reviirikohtaisen yhteistyön käytännön koordinoinnin, vääryyskokemusten tunnistamisen ja vähentämisen sekä mahdollisten uusien mahdollisuuksien ja hyötyvirtojen tarkastelun ja valjastamisen. Alueellinen riistaneuvosto? Suurpetoneuvottelukunta? Alueellinen riistakeskus? Reviirin riistanhoitoyhdistysten muodostama kokonaisuus? Reviirin metsästysseurat? Vai ihan joku muu?