tiistai 14. helmikuuta 2012

Susikeskustelun sukupuolet

Susi ja suden liikkeet herättävät tunteita Varsinais-Suomessa. Etenkin maaseudulla moni susireviirillä asuva on nostanut keskusteluun tarpeen suojella lapsiaan, lemmikki- ja tuotantoeläimiään pihoilla, pelloilla, metsissä ja kulkuteillä.

Susikeskustelussa huomio kiinnitetään usein metsästäjiin, luonnonsuojelijoihin, maaseudulla tai kaupungeissa asuviin tai esimerkiksi lammastalouden harjoittajiin. Keskiössä on ihmistoiminta ja sen alueellinen sijoittuminen suhteessa susiin, harvemmin toimintojen ja paikkojen sukupuolittuneisuus. Susipolitiikassa päätäntätasolla susiasioita käsittelevät useimmiten miehet. Esimerkiksi suurpetoneuvottelukuntien jäsenistä valtaosa on miehiä. Paikallista susitietämystä kertyy etenkin metsästäjille ja metsätyöntekijöille, jotka useimmiten ovat miehiä. Susien liikkuessa asutuksen tuntumassa tilanne voi olla toinen. Naiset ovat vapaa-ajallaan esimerkiksi miehiä aktiivisempia lähiluonnossa liikkujia, lasten ja koirien ulkoiluttajia, eväsretkeilijöitä ja niin edelleen.

Sukupuoli ei ole ollut keskeinen analyysin kohde suomalaisten susiasenteita käsittelevässä tutkimuksissa. Lumiaron 90-luvun puolivälissä tekemässä asennekyselyssä oli merkkejä siitä, että naiset pelkäävät sutta yleisemmin ja suhtautuivat epävarmemmin ja hieman kielteisemmin suteen kuin miehet. Simo Palviaisen kymmenisen vuotta sitten tehdyssä pohjoiskarjalaisten luonnonkäyttäjien suurpetokokemuksia selvittävässä tutkimuksessa sukupuolella ei näyttänyt olevan yhteyttä susikannan koon säätelyä koskeneisiin mielipiteisiin: tuloksissa ei eroteltu alle 18-vuotiaiden äitejä ja isiä muista vastanneista.

Susikysymysten sukupuolista ulottuvuutta sivuaa myös tuore Turun Sanomien teetättämä kyselytutkimus. Puhelinhaastatteluna toteutetussa kyselyssä tiedusteltiin 401 vastaajalta, oliko hän itse nähnyt suden luonnossa. Miespuoliset vastaajat, etenkin varttuneemmat, kertoivat naisia useammin sutta koskevista näköhavainnoistaan. Naisten ja miesten vastauksien välillä ei yleisesti ottaen ollut eroa, onko susi uhannut heitä itseään, perhettään tai eläimiään. Nuoret naisvastaajat (15-34 v.) näyttivät jakavan muita yleisemmin näkemyksen sudesta perheensä uhkana. Aineisto oli kuitenkin pieni.

Susisuhteen sukupuolittuneisuudessa ja -polvisuudessa on erityisen kiinnostavia piirteitä. Nuorten naisten ja miesten (15-34 v.) joukossa oli oman sukupuolensa varttuneempia vastaajia suurempi osuus niitä, joiden mukaan sudet tulisi jättää rauhaan. Vastaavasti heidän joukossaan oli harvemmin niitä, joiden mielestä sudet tulisi hävittää tai susien määrää tulisi vähentää metsästyksellä. Naiset, etenkin 35–64-vuotiaat, kannattivat heille tarjotuista toimintavaihtoehdoista useimmin susien pelottelua kauemmas asutuksesta ja harvimmin susien ampumista. Tämän ikäluokan miesten joukossa suurinta kannatusta sai susimäärän vähentäminen metsästyksellä.

Edellä esitetyt asiat kertovat selvästi jotain suden kohtaamisessa sukupuolittuneista kokemuksista ja toimintapoliittisista suunnista. Näyttää siltä, että eri-ikäiset miehet ja eri-ikäiset naiset ovat hiukan erilaisilla toiminnallisilla linjoilla. Sukupuoli ja sukupolvi vaikuttavat, mutta erityisesti susisuhteeseen vaikuttavat ne arjen käytännöt, tavat ja kulttuuri, joissa miehet ja naiset elämäänsä muovaavat. Varsinaissuomalaisessa kulttuurissa susi ja lapsiperhe ovat aivan erityisessä suhteessa. Tämä heijastuu myös paikalliseen arkeen. Sukupuolien ja sukupolvien tarkastelu avaa uudella tavalla suden läsnäoloon ja sen arjen hyvinvointivaikutuksiin liittyviä ulottuvuuksia ja viitoittaa uudenlaisia ratkaisukeinoja susipolitiikkaan.

maanantai 6. helmikuuta 2012

Sudenpyynti ristiriitojen lieventäjänä


Poikkeamista tiukasta suden suojelusta perustellaan usein tarpeella poistaa vaaraa tai vahinkoa aiheuttava susiyksilö. Susi on ristiriidan yksi osapuoli, ei vain syyntakeeton sivustaseuraaja suteen huomionsa kiinnittäneiden ihmisryhmien välisissä ristiriidoissa. Tämän vuoksi sudenpyynti pyritään kohdistamaan yksilöihin, jotka todistetusti aiheuttavat vaaraa tai haittaa ja synnyttävät jännitteitä. Pyynti ei ole kuitenkaan sudelle langetettu kuolemanrangaistus aiemmista teoista. Pyynnillä ennalta ehkäistään tulevia ongelmia, suotuisan suojelun sallimissa rajoissa.

Missä määrin tämänkaltaiset pyynnin perustelut saavat tukea kokemuksista, joita maailmalta on kertynyt? Hankkeemme yksi partnereista, Wisconsinin yliopiston ympäristötutkimuksen apulaisprofessori Adrian Treves, julkaisi vuonna 2009 katsauksen, jossa käsitellään suurpetopyynnin tehokkuutta ristiriitojen lieventäjänä ja kantojensäätelyn välineenä.

Trevesin mukaan ihmisillä ja suurpedoilla on jaettu intressi elinpiirinsä seura-, tuotanto- tai riistaeläimiä kohtaan. Jännite syntyy siitä, että suurpedot käyttävät ihmiselle tärkeitä eläinlajeja ravintonaan. Suurpetojen hävittäminen poistaa tietenkin intressiristiriidan. Tästä on monia historiallisia esimerkkejä. Sille, että petopyynnillä voitaisiin tehokkaasti ennaltaehkäistä ihmisten ja suurpetojen intressiriitoja ja samalla suojella petokantoja, ei Trevesin mukaan ole saatu yhtä yksiselitteistä näyttöä. Mitä satunnaisemmin pedot käyttävät ravintonaan ihmiselle tärkeitä eläimiä, sitä epävarmempi vaikutus näiden petojen pyynnillä on ristiriidan lieventämisessä. Useimmiten vähemmistö petoyksilöistä on erikoistunut saalistamaan ongelmallisella tavalla.  

Suomalaisittain tuntuu vieraalta ajatella petopyyntiä eräänlaisena valintajalostuksena, jonka tavoitteena on vähemmän jännitteitä synnyttävä petokanta. Ajatus tulee mieleen Trevesin pohtiessa, poistaako pyynti todella ongelmayksilöitä. Suomalainen lukija löytää helposti yhtymäkohtia meillä käytyyn keskusteluun. Ristiriitojen lieventämisen kannalta ei ole tehokasta, jos valintajalostus kohdistuu petoihin, jotka pysyttelevät kaukana ihmisasutuksesta eli alueilla, joilla pyynti voi olla helpointa järjestää. Suden pihavierailu pyynnin edellytyksenä on tässä mielessä tarkoituksenmukainen tapa kohdentaa pyynti ongelmaeläimeen.

Treves pohtii myös sitä, milloin pyynti auttaa säilyttämään pyynnissä henkensä säilyttäneiden petojen ihmisarkuutta. Pyyntitapahtumaan voi sisältyä monia elementtejä, jotka edistävät tätä pyrkimystä. Pyynti ei ole kuitenkaan tehokas ristiriitojen lieventäjä silloin, jos jahdissa loukkaantuneet tai siitä hengissä säilyneet petoyksilöt alkavat tekemään aiempaa enemmän vahinkoa. Pedot voivat pyyntialueella tai sieltä muualle siirryttyään alkaa etsiä kokemattomille tai yksinään saalistaville eläimille sopivia ravintokohteita – tästä käyttäytymisestä Treves antaa esimerkkejä. Pienpetoihin painokkaammin kohdistuva saalistus ei monenkaan metsästäjän mielestä ole vahingollista. Tilanne on aivan toinen, jos vaarassa ovat esimerkiksi metsästyskoirat. Yllättäviä pyynnin seurauksia voi syntyä lajin ja petokillan sisäisten vuorovaikutusten takia. Vaikka jonkin verran kokemusta on kertynyt siitä, miten erilaiset petojen karkottamiskeinot voivat johtaa nopeasti toivottuihin käyttäytymismuutoksiin, on vastaavia havaintoja pyynnin vaikutuksesta suurpetojen käyttäytymiseen raportoitu vain muutamassa tutkimuksessa.

Suden käsittäminen ristiriidan osapuoleksi sisältää ajatuksen, että ristiriitojen lieventäminen ei kohdistu vain toimiin, jossa ihmisryhmien välisiä jännitteitä lievennetään ja ihmisten toimintakäytäntöjä muokataan yhteensopivammaksi suden läsnäoloon. Myös susilta on lupa odottaa sopeutumista. Esimerkit maailmalta viittaavat siihen, että suupedoilla on tähän potentiaalia, mutta lisätietoa ja kokemusta kaivattaisiin lisää tämän potentiaalin tehokkaaseen hyödyntämiseen.