Paikallisuudesta

Suurpetokeskustelussa nousee usein esille ristiriitainen vastakkainasettelu sen välillä, mitkä suojeluasioissa ovat riistahallinnolliset suojelutavoitteet ja mikä on paikallinen kokemus. Kärkevimmissä kommenteissa vastakkain asetetaan maaseudun haja-asutusalueella elävät paikalliset ihmiset, joille petojen läsnäolo luonnossa on huolestuttavaa todellisuutta, ja toiselle puolelle taas kaupungin keskustojen kerrostaloissa asuvat luonnonsuojelijat, joilla ei nähdä olevan konkreettista kosketusta paikallisen maaseudulla asuvan kokemukseen. Tämä jaottelu paikallisiin ja ulkopuolisiin on mustavalkoisuudessaan ongelmallinen, koska paikallisuus on moniulotteinen kokonaisuus, johon liittyvät ihmisen asuinpaikan lisäksi tämän elämänhistoria, sukusiteet, liikkuminen ja etenkin oma yhteenkuuluvuuden tunne suhteessa kokemiinsa paikkoihin ja ihmisiin.

Paikallisuuden määrittely on tärkeää, koska paikallisuus nousee usein esille keskusteltaessa siitä, kenellä on oikeus ottaa kantaa tietyn alueen elinoloihin vaikuttaviin asioihin ja etenkin kenellä lopulta on päätäntävalta asioihin. Usein koetaan, että paikallisuus antaa erityistä kosketuspintaa alueelliseen todellisuuteen, jotta yksilö voi riittävän hyvin olla perillä muodostaakseen näkemyksensä ja ymmärtääkseen alueellisia realiteetteja. Toisaalta päättävä taho tarkastelee usein aluetta ulkopuolelta, mahdollisesti jopa maantieteellisestikin etäältä. Tällöin syntyy epäily, että paikallisia erityispiirteitä ja tarpeita ei kyetä ottamaan riittävästi huomioon. On inhimillistä haluta hallita omaa läheistä elinympäristöään. Pettymyksen ja turhautumisen kokemukset todennäköisiä, mikäli tähän hallintaan ei ole mahdollisuutta.

Toimimme ympäristösuhteessamme pitkälti tottumustemme varassa. Kun eläminen sujuu niin kuin aina ennenkin, ei ympäristö tule välttämättä alati näkyväksi. Vasta odottamaton saa ympäristönkin näkymään, tulemaan esille, ja vie aikaa ennen kuin vuorovaikutus palautuu totutunlaiseksi. Tästä on ainakin osin kysymys myös Lounais-Suomen susikonfliktissa; suden läsnäolo on tehnyt särön siihen, millaisena ympäristö on totuttu kokemaan. Ajatellaan, että ihmiset, jotka eivät tätä ole kokemassa eivät myöskään voisi sitä ymmärtää. Paikallisuus on kuitenkin huomattavasti laajempi asia kuin vain tietyt kyseisellä alueella asuvat ihmiset, joilla olettaisi olevan yhtenevä tunne ja näkemys asioista. Paikallisista kokemuksista osa on jaettuja ja osa taas hyvinkin yksilöllisiä. Näin ollen paikallisetkin näkemykset suurpetokysymyksestä saattavat erota huomattavasti. Joillekin esimerkiksi suden läsnäolo lähiluonnossa on ongelma, josta halutaan eroon, kun taas toisille se on suuri rikkaus ja ylpeydenaihe. Myös keskustelussa usein esiin nouseva pelko ja turvattomuuden kokemus ovat pikemminkin yksilöllisiä kuin kollektiivisesti jaettuja. Joillekin esimerkiksi susi tai karhu on pelottavinta mitä kotiympäristössä voi olla, toiselle taas turvattomuuden tunne herää vaikkapa liikenteessä tai ukkosmyrkyssä.

Kuka siis on paikallinen ja kenellä on valta määritellä tämä? Jos asiaa tarkastelee yhteisöekologian näkökulmasta, ovat paikallisia toistensa lähellä olevat saman tai eri lajien yksilöt, jotka ovat keskenään vuorovaikutussuhteessa. Ihmisen kohdalla tämä määritelmä on riittämätön. Asuinpaikkaakin usein vaihtava ihminen saattaa säilyttää vahvan henkisen yhteyden tiettyyn paikkaan. Näin ollen paikka kulkee mukana, vaikka sieltä olisi fyysisesti välillä poiskin. Toisaalta paikkaan pysyvästi kiinnittyneet ihmiset saattavat kokea poistuneen tai juuri saapueen vieraaksi, ja hänen osallisuutensa paikallisiin asioihin kyseenalaistetaan. Oikeus ottaa kantaa paikallisiksi koettuihin asioihin on osallisuutta, joka on samalla henkilökohtaista ja jaettua, jännitteistä ja jatkuvan uudelleenmäärittelyn kohteena. Paikallisuus on samaistumista ja sitoutumista elettyyn paikkaan, ympäristöön ja yhteisöön. Yksilön ja paikan identiteetit määräävät, miten henkilö samaistuu ja osallistuu paikkaan ja yhteisöön, ja miten kukin yhteisö hänen osallisuutensa kokee ja hyväksyy.