Pöytyällä tammikuussa toteutetun susijahdin jälkipuinti on nostanut esiin yhden suurpetopolitiikkamme perimmäisistä kiistakysymyksistä: paikallisten ihmisten mahdollisuuksiin vaikuttaa kokemiinsa suurpeto-ongelmiin. Suurpetotiedon tuottaminen ja tarvittaessa myös petopyynnin toimeenpano ovat Suomessa perinteisesti olleet paikallisten toimijoiden vapaaehtoisuuden varassa. Yksi suurpetokiistojen jännitteistä kumpuaa juuri tästä.
Hallinnon näkökulmasta nykyinen paikallisten metsästäjien vapaaehtoistoimintana toteutettu petopyynti on kustannustehokas tapa poistaa häiriötä synnyttävä eläin. Poliisilla on työvoiman, koulutuksen ja välineiden suhteen rajoitetusti resursseja toteuttaa tämänkaltaisia tehtäviä. Sen sijaan ulkomailla petopyynti suoritetaan useimmiten virkatyönä tai erilaisten tuholaistorjuntafirmojen toimesta. Suomalaisia esimerkkejä näistä toimintamalleista ovat pääosin poliisin toteuttamat hirvien poistot Helsingissä sekä yksityisyrittäjien osallistuminen kaninpyynteihin. Tunnettu historiallinen esimerkki on taitavien petopyynnin ammattilaisten, venäläisten lukaasien, palkkaaminen sudenpyyntiin 1880-luvulla Länsi-Suomessa.
Vapaaehtoisten metsästäjien toteuttaman pyynnin tehokkuutta voidaan hallinnon näkökulmasta tarkastella myös toisin. Voiko pyynnin salliminen paikallisille lisätä suurpetopolitiikan hyväksyntää ja voimaannuttaa paikallista yhteisöä ongelmanratkaisussa? Onko tilanne samankaltainen kuin autoa ohjaavan ja ’pelkääjän’ paikalla istuvan välillä? Useat meistä nimittäin ohjaavat mieluiten itse ja kokevat näin itse kontrolloivansa omaa turvallisuuttaan. Pyynnin salliminen on osallistavaa suurpetoasioiden hoitoa säännösten sallimissa rajoissa, mutta se voi olla samalla eräänlaista paineen purkua tai toimintaterapiaa.
Petopyynti on osaltaan suurpedoista koituvat haitan kompensointia pyynnin tuottamalla hyödyllä. Jahtiin osallistuminen on elämys ja saalis on arvokas – näistä seikoista kertoo osaltaan se, miten suuri joukko halukkaita osallistujia on ilmaantunut viime aikoina Suomessa järjestettyihin ilves- ja susijahteihin. Paikallisille metsästäjille pyyntiluvilla suotu riistaresurssin hyödyntäminen toimii edullisena kannustimena eläinkantatiedon tuottamiseen. Petopyynnin tuottama hyöty kompensoi jahteihin osallistujille osin myös sitä, että suurpetokannat saalistavat metsästäjien talviruokinnalla vaalimia ja kasvattamia peurakantoja.
On myös esitetty, että laillisen pyynnin salliminen on keino vähentää laitonta pyyntiä. Niin väitteen puolesta kuin sitä vastaan on saatu jonkun verran tutkimuksellista näyttöä. Kaiken kaikkiaan maailmalla on kuitenkin tehty vähän tutkimuksia, joissa on tarkasteltu tiukasta suojelusta poikkeamisen sosiaalisia vaikutuksia. Kun kotimaista susikannan hoitosuunnitelmaa lähivuosina päivitetään, pyynnin järjestelyjen vaihtoehdot ja tähän liittyvät paikalliset toimintamahdollisuudet nousevat epäilemättä laajamittaiseen keskusteluun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti