perjantai 26. lokakuuta 2012

Susipuhelin


Iltojen pimeneminen, syksyisiin metsiin sijoittuvat moninaiset ihmistoiminnot ja susien uutisoidut vahingot herättävät etenkin viikonloppuisin ihmisiä pohtimaan susien liikkeitä. Syyskuun alussa alkoi Maa- ja metsätalousministeriön rahoittaman susipuhelinpalvelun 4. syksy. Palvelu avattiin vuonna 2004. Toiminnassa se oli seuraavan kerran vuonna 2005. Viime syksynä (2011) soittoja kertyi syyskuun alun ja joulukuun lopun välisenä aikana yli 4000. Myös tänä syksynä palvelu on ollut suosittu, sillä jo tätä kirjoitettaessa soittoja on kertynyt runsaat 2500. 

Palvelusta voi kuka tahansa tiedustella pantasusien liikkeistä niillä reviireillä, joissa yhdellä tai usealla eläimellä on toiminnassa oleva GPS/GSM-paikanninpanta. Laitteet on asetettu määrittämään sijaintinsa pääsääntöisesti 4 tunnin välein ja lähettämään tieto eteenpäin seitsemän paikannuksen paketteina. 

Petopannoitustiedolla palvellaan monia tarpeita. Sitä käytetään esimerkiksi tutkimustarkoituksiin, kuten susilauman seurantaan sekä susien levittäytymis- ja saalistustutkimuksiin. Paikannustiedon avulla riistaviranomaiset voivat yhdistää susivahinkoja tiettyihin yksilöihin ja näin kohdistaa poistotoimenpiteitä tarkoituksenmukaisesti. Susipuhelimen kautta paikannustietoa hyödyntää myös kirjava joukko susien liikkeistä huolestuneita ja kiinnostuneita ihmisiä. Yksi suurimmista tiedonkäyttäjäryhmistä on koiria käyttävät metsästäjät. Suomen susikannan hoitosuunnitelmassa (2005, s. 43) susipuhelinpalvelu mainitaan yhtenä hallinnon ylläpitämänä keinona suojata koiria etenkin metsästyksen yhteydessä.

Susipuhelimeen tulleiden soittojen kasvava määrä kertoo ainakin siitä, että palvelun tunnettuus on parantunut ja ihmiset ovat tottuneet käyttämään palvelua. Siihen kohdistuneista korkeista odotuksista kielii osaltaan myös kritiikki. Paikannustietoa on kritisoitu liian vanhaksi ja tarkoituksellisen epätarkaksi, osin siksi ettei sillä helpotettaisi laitonta pyyntiä. On totta, ettei tieto ole täysin ajantasaista. Tuoreimmillaan se on neljännestunnin vanhaa, vanhimmillaan 1–2 vuorokautta. Suuret viiveet johtuvat yllä kuvatusta paikannusten paketoinnista tai aamuisin tapahtuvan tiedonsiirron teknisistä ongelmista (esim. GSM-kentän katveista). 

Miten palvelua voidaan kehittää vastaamaan nykyistä paremmin tarpeisiin? Ensimmäinen haaste on tekninen (vrt. poropannat). Paikannuslaitteistot käyttävät virtalähteenä akkuja, jotka kestävät sitä pitempään, miten harvemmin paikannuksia otetaan ja lähetetään eteenpäin. Metsästyskoirien liki reaaliaikaista paikannustietoa lähettävän pannan akkuja voidaan ladata vaikka päivittäin, mutta suden kaulassa roikkuvan akun kohdalla tilanne on toinen. Tämä ongelma poistuu akkujen lataustekniikan kehityksen myötä (aurinkopaneeli, suden liike tms.). 

Toinen haaste liittyy paikannustiedon käytön yleisiin painopisteisiin. Erilaiset tiedontarpeet edellyttävät erilaisia paikannus- ja tiedonvälitysvälejä. Tiheämpi väli kuluttaa laitteen akun loppuun nopeammin, mutta palvelee paremmin esimerkiksi monia eläinten käyttäytymiseen liittyviä tiedontarpeita. Tarkempi tieto on tässä mielessä kalliimpaa − kustannus-hyöty-pohjalta tehty valinta ja myös maksajakysymys. 

Kolmas haaste liittyy kerätyn tiedon monipuoliseen käyttöön. Jos paikannuksia on kertynyt tietystä reviirillään oleilevasta sudesta paljon, voidaan tuoreimpien sijaintitietojen rinnalla palvelussa tuottaa arvioita suden kohtaamistodennäköisyyksistä tietyissä paikoissa. Tätä arviointia hyödynnetään jo nyt ja on pohdittu muun muassa sitä, voidaanko viestintää kehittää edelleen esimerkiksi internet-pohjaisen karttapalvelun kautta. Järjestelmää voidaan tässä ja muissa suhteissa automatisoida varsin pitkälti ja mahdollistaa myös vuorovaikutteisuus – ihmiset voisivat kenties itsekin jakaa havaintojaan ja kommentoida niitä. Palvelun rahoittamistakin voitaisiin miettiä uusilla tavoilla. Voisiko jo nyt melko suosittu palvelu olla esimerkiksi lahjoitus- tai mainosrahoitteinen?

Tuorein esimerkki sijaintitietojen hyödyntämisen ja välittämisen automatisoinnista löytyy  Oregonista, Yhdysvalloissa. Siellä esimerkiksi lampuri tai karjankasvattaja voi rekisteröityä palveluun, josta he saavat paikannusjärjestelmän automaattisesti tuottaman varoitustekstiviestin aina, kun pantasusi lähestyy tietylle etäisyydelle palvelun käyttäjien etukäteen määrittämästään kohdealueesta. Suomessa ja länsinaapureissa on käyty keskustelua ja tehty kokeiluja petojen ja porojen keskinäisten paikannustietojen hyödyntämiseen liittyvien palvelujen kehittämiseksi.   

Susipuhelimesta käyty kansalaiskeskustelu tuo esille palveluun liittyvän kehittämispotentiaalin ja -tarpeet. Jo nykyinen palvelu on osoittanut, että sen välittämä tieto suden liikkeistä on tarpeellista monella tapaa. Vähäisin palvelun anneista ei ole se, että etenkin huolestuneita soittajia palvelun tarjoama tieto näyttää usein huojentavan. Susipuhelin toimii näin samalla eräänlaisena petopuhelimena.

torstai 23. elokuuta 2012

The New Rural World: from Crises to Opportunities


The XIII World Congress of Rural Sociology: “The New Rural World: from Crises to Opportunities” was held in Lisbon (Portugal) between 29 July and 4 August 2012. The general theme of the congress was the crisis threatening rural livelihoods and the agri-food system, and emerging paradigms for change. About a thousand students, scholars and researchers contributed to the conference and its working groups.
One highlight was the plenary lecture given by Prof. Sousa Santos from Coimbra University. He discussed knowledge production and “knowledges of struggles” produced as people contest each other’s knowledge and concept of time, which is commonly and popularly taught to lead towards modernisation and globalisation. In addition, the western conception of time implies that the arrow of time proceeds linearly forward and that the core countries of the world system are at the head of progress. According to Prof. Sousa Santos, the western scholarly approaches rest on western worldviews. He stressed that academia would benefit from the use of the indigenous and non-western instruments and alternative approaches to science. Researchers should engage in new kinds of transdisciplinary project.
De Sousa Santos also emphasised “ecology of knowledges” based on indigenous and personal knowledge. Here, for Santos, ecology means an arena where different practices are exercised and hopefully sustainable interactions take place among different entities (people/animal/societies, etc.). The “ecology of knowledges” would allow the pragmatic discussion of alternative criteria of validity and alternative scholarly avenues to policy advice. A good example of this is the difficulty with developing alternative solutions in the European crisis that is currently emerging in many countries. According to Santos, Europe is becoming underdeveloped, partly because of colonial antagonism. Antagonism is still strong in Europe, and hinders the Europeans from perceiving workable solutions to their problems.
De Sousa Santos also encouraged us to apply “a global form of learning” and incorporate the social movements that are emerging in the Fourth World into policy making. For Santos, many indigenous communities and Thmovements are considered non-existent by western scientists. He called this invisibility the “sociology of absences. If sociology usually gives different critical perspectives to the structures, agencies and functionings of the world, for Santos, sociology represents issues to be constructed against hegemonic social science and upon epistemological presuppositions. It is through this process, when entities of “sociology of absences” start working, that monocultures will be replaced by alternative ecologies.
Indeed, new developments in visibility are taking shape, for instance in Latin America. For the first time, the new constitution in Bolivia has been translated into the country’s indigenous languages. Indigenous people now have an opportunity to become more involved in local politics and influence how relevant knowledge is produced and signified.
Therefore, one might wonder about the applicability of the concept of the “sociology of absences” in Finnish wolf policy. It seems that some of the local views are going unrecognised in the current wolf discourse. The state regulations designed by the dominant state institutions might have hidden the viewpoints of local people and local “ecology of knowledges” within management practices. Hence, it is actually more demanding because the public is expecting to find alternative managerial solutions for the grey wolf issues in south-western Finland.
 
 

perjantai 10. elokuuta 2012

Petotietojärjestelmät ja havaintotiedon julkisuus

Suurpetohavaintojen keräämiseen ja hyödyntämiseen kehitetyn TASSU-järjestelmän käyttöönotosta tulee tänä syksynä kuluneeksi kolme vuotta. Tämä valtionhallinnon piirissä kehitetty internet-pohjainen järjestelmä on tänä aikana suurelta osin korvannut järjestelmän, jossa petoyhdyshenkilöt kirjasivat petohavaintonsa lomakkeille, joita postitettiin aika ajoin RKTL:een. Siellä ne sitten käsityönä tallennettiin sähköiseen muotoon ennen kannanarvioiden tekemistä. Ilmeisiä TASSU:n käytön etuja riistantutkimukselle ja hallinnolle ovat esimerkiksi havainnosta ilmoittamisen nopeus sekä työvoimatarpeen vähentyminen, kun tallentamisen tekevät petoyhdyshenkilöt. Viime vuonna järjestelmään ilmoitetut yli 40 000 suurpetohavaintoa tulivat hajautetun tallentamisen ansiosta nopeasti hyödynnettäväksi. Järjestelmän toiminnassa alkuvuosina esiintyneistä teknisistä ongelmista on suurelta osin selvitty ja uusinta vaihetta kehitystyössä edustaa mobiiliversion valmistelu.

TASSU:n rinnalla sinnittelee paikallisia ja pääosin samat perustoiminnallisuudet sisältäviä järjestelmiä. Jo vuosia ennen riistahallintovetoisen TASSU:n kehittämistä syntyi paikallisten metsästäjien ja IT-alan toimijoiden yhteistyönä kaksi  suurpetohavaintojen tietojärjestelmää.  Kymeessä toimivien riistanhoitoyhdistysten Suurpetohavainnot-järjestelmä aloitti toimintansa 2005−2006. Varsinais-Suomessa pääasiassa Laitilan seudun riistanhoitoyhdistyksen alueelta nykyisin havaintoja keräävä Petonetti perustettiin 2006−2007. Näiden lisäksi on pääasiassa muiden lajiryhmien kuin suurpetojen havaintoja kerääviä järjestelmiä, kuten vuonna 2006 toimintansa aloittanut Hatikka.
Kiintoisa eroavaisuus suurpetoihin keskittyvien tietojärjestelmien välillä on niihin kirjattujen petohavaintojen julkisuus. TASSU-järjestelmään havaintoja kirjaavat petoyhdyshenkilöt voivat riistahallinnon toimijoiden rinnalla tutustua toistensa tekemiin havaintoihin liki koko Suomen alueelta. Kymen Suurpetohavainnot-järjestelmään kirjatut havainnot ovat kaikkien järjestelmää rahoittavien riistanhoitoyhdistysten jäsenten (metsästäjien) tutustuttavissa. Avoimin kaikista kolmesta järjestelmistä on Petonetti  – tuoreet eli viimeisen kuukauden aikana tehdyt havainnot ovat kenen tahansa netinkäyttäjän tutustuttavissa.

Miksi nämä järjestelmät ovat päätyneet niin erilaisiin rajauksiin havaintojen julkisuuden suhteen? Onko esimerkiksi TASSU:ssa havaintolistaus tarkkoine paikka- ja aikatietoineen julkisuuslain tarkoittama salassa pidettävä valtion laitoksen sähköinen asiakirja, joka julkisena voisi vaarantaa uhanalaisen lajin suojelun. Ja toisinpäin: eikö havaintolistaus siis ole saman lain tarkoittama tilasto tai käyttötarkoitukseensa (poikkeuslupapäätöksiin liittyvä) valmis selvitys, siis julkinen?

Niin tai näin, jotkut petoalueilla asuvat toimijat eivät tarkastele havaintojen julkisuutta niinkään petojen vaan ihmisten suojelukysymyksenä – julkiset petohavainnot auttaisivat heidän mukaansa varautumaan petojen edustamaan riskiin ja havahduttaisivat ihmiset petojen läsnäoloon. TASSU-järjestelmän kattamalla havaintoalueella jotkut toimijat ilmoittavatkin havaintonsa mieluummin medioille kuin yleisöltä suljettuihin tietojärjestelmiin. Toimijoiden joukossa on myös niitä, jotka kiinnittävät huomionsa havaintojen julkisuuteen kiinnostavuus-, elämys- ja häiriökysymyksenä. Voiko käydä niin, että uunituore petohavainto asutuksen tuntumassa kerää paikalle ihmisiä petohavainnon toivossa keskelle viranomaisten pedonkarkotusoperaatiota, tai synnyttää enemmän rauhattomuutta kuin tyynnyttää.

TASSU-järjestelmän tarjoama, vain havainnoijille hallinnon ulkopuolella avoin, kansallinen petotietovaranto toimii hyvänä kannustimena mukanaololle tiedontuotannossa. Havainnot ovat monella tapaa kiinnostavia ja opettavaisia. Paikalliset petohavainnot tarjoavat myös alueen kannan kokoon ja eläinyksilöiden käyttäytymiseen liittyviä perusteita anottaessa riistahallinnolta metsästyslain mukaista poikkeuslupaa. Tulevaisuus näyttää miten kestävällä perustalla nämä tietojärjestelmät ovat, millaiseksi niiden rinnakkaiselo kehittyy ja ketä kerätyllä tiedolla ensisijaisesti palvellaan.

torstai 12. heinäkuuta 2012

A pathway towards a green economy: resistance, adaptation and democracy

The International Society for Ecological Economics organised the ISEE 2012 Conference on “Ecological Economics and Rio+20: Challenges and Contributions for a Green Economy” in Rio de Janeiro on 16–19 June 2012. The conference preceded the United Nations Conference on Sustainable Development, Rio+20. In both events, the focus was on how to green the global economy and protect biodiversity.

On a Brundtlandian pathway, the UNCSD felt it had succeeded “with the full participation of civil society, renew our commitment to sustainable development and to ensuring the promotion of an economically, socially and environmentally sustainable future for our planet and for present and future generations.” Not everyone shares this optimism. These massive conferences hardly touched on the most important issues: In what ways do the concept and policy purpose of green economy help achieve sustainable futures, what are the more detailed institutional and social steps towards the greening of the economy. Joan Martinez-Alier, one of the former presidents of ISEE, expressed his deep concern over the greening of the logic of economic and financial systems: the real real-life economics is again a few steps further away.

Interestingly, in one of the ISEE panels (which all were surprisingly good), two activists and environmentalists, Sunita Narain and Nnimmo Bassey, offered important thoughts about how to make the greening of economy on-going. The first of the three prerequisites they identified is resistance. Civic society must be courageous enough to actively resist policies and economic agendas that will produce adverse impacts on fairness and sustainability of development. The second prerequisite is adaptation. Civic society must actively start exploring ways to overcome the conditions and vicious consequences of bad governance. Both Narain and Bassey expressed moderate optimism that the globalisation of civic society can allow the new rights to emerge and exert effective pressure on how and for what purposes (rights) national and transnational institutions are designed. The third prerequisite is democracy. As Narain repeatedly emphasised, democracy has primacy. Without democracy, no transitions to sustainability and green economy will ever take place.

These lessons also apply in Finland. The same general advice for greening the economy, protecting biodiversity and sustaining livelihoods applies: more resistance, more adaptations, and more democracy. Civic society in Finland is not known for its habit of resisting governmental and administrative intentions. When it comes to biodiversity protection, however, the situation is different. For instance, the planning and implementation of the Natura 2000 reserve network some 15 years ago and, more recently, the strict protection of the grey wolf, have sparked considerable resistance. The culture of environmental resistance is still rather weak and young in Finland and its purpose has in many cases been against biodiversity rather than for it. Perhaps for this reason, the civic society adaptations and innovations for biodiversity and the green economy have been rather rare. As Bassey reminded us, it takes resistance to become creative. The UNCSD process claimed that it is fuelled by “the full participation of civic society”. Let us hope that this is a promise. The task is to make our thoughts and practices clear concerning how to convert this democratic promise into the substance of green economy, biodiversity protection and sustainable livelihoods. It takes resistance and adaptive creativity to call democracy to the fore.

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Arvottaminen ja arvostaminen

Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos järjesti seminaarin Arvot ja arvottaminen: arvotiedon tuotanto Lynet-laitoksissa Helsingin toimipaikassa Viikissä 24.5.2012. Tilaisuus toi yhteen neljän valtion sektoritutkimuslaitoksen – Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen, Suomen ympäristökeskuksen, Metsäntutkimuslaitoksen ja RKTLn – arvotutkimusta.

Näkyvimmän roolin otti ympäristötaloustiede, olihan kyse luonnonvara- ja ympäristötutkimuksen yhteenliittymän tilaisuudesta. Ympäristötaloustieteellä on varsin pitkä historia Helsingin yliopistossa. Maankäytön ekonomian oppiaine perustettiin 1970-luvun puolivälissä, jolloin professoriksi nimitettiin Kauko Hahtola. Oppiaineen nimi muutettiin ympäristöekonomiaksi 1990-luvun alussa. Sisällöllinen muutos ns. institutionaalisesta ympäristötaloustieteestä normaaliksi ympäristötaloustieteeksi tapahtui vuonna 2000, kun Markku Ollikainen nimitettiin professoriksi. Näiden kahden koulukunnan ja ajanjakson väliset eroavaisuudet ovat mielenkiintoisia.

Ja nämä erot olivat läsnä myös seminaarissa. Normaalissa ympäristötaloustieteessä yksilöiden valintoja ja arvoja koskeva tutkimus on lähinnä arvostamisen tutkimuksesta. Arvostaminen ei tässä viittaa arvokkuuteen, vaan siihen miten henkilö uskoo valinnan vaikuttavan hyvinvointiinsa. Englannin kielessä tästä käytetään sanaa ”valuing”. Seminaarissa nousi myös esille institutionaalinen arvottamisen tapa. Arvottamisen tehtävänä on ottaa tolkku ongelmallisesta tilanteesta ja luoda edellytyksiä toimintatapojen muuttamiseksi niin että ongelma poistuu. Tästä arvottamisen lajista käytetään englanninkielessä termiä ”valuation”. Suomalainen taloustieteen kieli mukailee kansainvälistä konventiota; puhutaan ympäristöarvostusten mittaamisesta, ei ympäristöarvojen mittaamisesta.

Arvostamisessa kyse on siitä, kuinka paljon henkilö on valmis ”kärsimään” saavuttaakseen tavoitteensa tai päämääränsä. Mikä on koettu hyvinvoinnin muutos tilanteesta toiseen ja kuinka paljon yksilö on halukas maksamaan ympäristöhyödykkeen lisääntymisestä tai kuinka paljon tarvitaan rahaa kompensoimaan (ympäristöhyödykkeen vähenemisestä johtuva) hyvinvoinnin heikkeneminen. Arvostuksen mittaaminen perustuu tasapainon ideaan. Hyvinvoinnin oletetaan pysyvän ennallaan ennen ja jälkeen arvostamisen. Viikissä esiteltiin tapauksia, millaisia maksu- ja osallistumishalukkuuksia toimijoilla on joko kysyjinä ja tarjoajina (maisema-arvokauppa), kuluttajina ja kansalaisina (geenivarojen arvottaminen) tai käyttäjinä (vesistöhankkeet).

Arvottamisen lähtökohtana ei ole tasapaino vaan muutos tavoissa ja valintataipumuksissa – intellektuaalinen, moraalinen tai taloudellinen kasvu. Arvottamisella yksilöt pyrkivät vaikuttamaan siihen, millaiseksi kyseinen arvottaja haluaa tulla tai pelkää tulevansa. Arvottamisessa katse on tulevaisuudessa. Yhteiskunnallisella arvottamisella pyritään muuttamaan toimintatapoja ja -sääntöjä sellaisiksi, että toiminnan tarkoitus täsmentyisi ja toiminta itsessään paremmin palvelisi tuota tarkoitusta. Tästä toisesta arvottamisen näkökulmasta käsiteltiin tiedon merkitystä päätöksenteossa (maatalouden kestävyyden indikaattorit), uudenlaisen maaseutuyrittäjyyden vaikutuksia (Green care -ohjelman arviointi) ja maankäyttökiistojen ratkaisuvaihtoehtoja (Ylä-Lappi).

Nämä arvostamisen ja arvottamisen koulukunnat ovat läsnä myös käytännön susipolitiikassa. Yhtäältä keskustellaan siitä, kuinka paljon asukkaiden tunteman susipelon tulisi painaa politiikan teon vaakakupissa. Toisaalta keskustellaan siitä, miten politiikkaa ja toimintatapoja pitäisi muuttaa ja kehittää, jotta yhteiselo suden kanssa sujuisi paremmin. Ensiksi mainitussa pyrkimyksenä on yhteismitallistaa suden aiheuttamat vahingot, pelot ja mahdollisuudet keskenään vertailukelpoisiksi. Toisessa pyrkimyksenä on sivuuttaa tällainen vertailu ja alkaa tehdä asioita uudella tavalla, jotta ongelmat voitaisiin välttää ja hyvinvointia kasvattaa. Järkevän susipolitiikan laadinta ja toimeenpano edellyttävät molempia, mutta ensiksi arvottamista ja sitten arvostamista.

Arvot ja arvottaminen -seminaari vahvisti tarvetta tilata ja tehdä monipuolista arvo- ja arvottamistutkimusta. Politiikan hyväksyttävyydessä ja järkevyydessä ei kuitenkaan ole kyse vain hyötyjen ja haittojen hinnoittelusta vaan uuden arvon muodostuksesta – moraalisesta ja intellektuaalisesta kasvusta. Institutionaalisella ja normaalilla ympäristötaloustieteellä on toisiaan tukevat paikkansa Lynet-laitosten arvotutkimuksessa.

keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Paikallisuudesta

Suurpetokeskustelussa nousee usein esille ristiriitainen vastakkainasettelu sen välillä, mitkä suojeluasioissa ovat riistahallinnolliset suojelutavoitteet ja mikä on paikallinen kokemus. Kärkevimmissä kommenteissa vastakkain asetetaan maaseudun haja-asutusalueella elävät paikalliset ihmiset, joille petojen läsnäolo luonnossa on huolestuttavaa todellisuutta, ja toiselle puolelle taas kaupungin keskustojen kerrostaloissa asuvat luonnonsuojelijat, joilla ei nähdä olevan konkreettista kosketusta paikallisen maaseudulla asuvan kokemukseen. Tämä jaottelu paikallisiin ja ulkopuolisiin on mustavalkoisuudessaan ongelmallinen, koska paikallisuus on moniulotteinen kokonaisuus, johon liittyvät ihmisen asuinpaikan lisäksi tämän elämänhistoria, sukusiteet, liikkuminen ja etenkin oma yhteenkuuluvuuden tunne suhteessa kokemiinsa paikkoihin ja ihmisiin.

Paikallisuuden määrittely on tärkeää, koska paikallisuus nousee usein esille keskusteltaessa siitä, kenellä on oikeus ottaa kantaa tietyn alueen elinoloihin vaikuttaviin asioihin ja etenkin kenellä lopulta on päätäntävalta asioihin. Usein koetaan, että paikallisuus antaa erityistä kosketuspintaa alueelliseen todellisuuteen, jotta yksilö voi riittävän hyvin olla perillä muodostaakseen näkemyksensä ja ymmärtääkseen alueellisia realiteetteja. Toisaalta päättävä taho tarkastelee usein aluetta ulkopuolelta, mahdollisesti jopa maantieteellisestikin etäältä. Tällöin syntyy epäily, että paikallisia erityispiirteitä ja tarpeita ei kyetä ottamaan riittävästi huomioon. On inhimillistä haluta hallita omaa läheistä elinympäristöään. Pettymyksen ja turhautumisen kokemukset todennäköisiä, mikäli tähän hallintaan ei ole mahdollisuutta.

Toimimme ympäristösuhteessamme pitkälti tottumustemme varassa. Kun eläminen sujuu niin kuin aina ennenkin, ei ympäristö tule välttämättä alati näkyväksi. Vasta odottamaton saa ympäristönkin näkymään, tulemaan esille, ja vie aikaa ennen kuin vuorovaikutus palautuu totutunlaiseksi. Tästä on ainakin osin kysymys myös Lounais-Suomen susikonfliktissa; suden läsnäolo on tehnyt särön siihen, millaisena ympäristö on totuttu kokemaan. Ajatellaan, että ihmiset, jotka eivät tätä ole kokemassa eivät myöskään voisi sitä ymmärtää. Paikallisuus on kuitenkin huomattavasti laajempi asia kuin vain tietyt kyseisellä alueella asuvat ihmiset, joilla olettaisi olevan yhtenevä tunne ja näkemys asioista. Paikallisista kokemuksista osa on jaettuja ja osa taas hyvinkin yksilöllisiä. Näin ollen paikallisetkin näkemykset suurpetokysymyksestä saattavat erota huomattavasti. Joillekin esimerkiksi suden läsnäolo lähiluonnossa on ongelma, josta halutaan eroon, kun taas toisille se on suuri rikkaus ja ylpeydenaihe. Myös keskustelussa usein esiin nouseva pelko ja turvattomuuden kokemus ovat pikemminkin yksilöllisiä kuin kollektiivisesti jaettuja. Joillekin esimerkiksi susi tai karhu on pelottavinta mitä kotiympäristössä voi olla, toiselle taas turvattomuuden tunne herää vaikkapa liikenteessä tai ukkosmyrkyssä.

Kuka siis on paikallinen ja kenellä on valta määritellä tämä? Jos asiaa tarkastelee yhteisöekologian näkökulmasta, ovat paikallisia toistensa lähellä olevat saman tai eri lajien yksilöt, jotka ovat keskenään vuorovaikutussuhteessa. Ihmisen kohdalla tämä määritelmä on riittämätön. Asuinpaikkaakin usein vaihtava ihminen saattaa säilyttää vahvan henkisen yhteyden tiettyyn paikkaan. Näin ollen paikka kulkee mukana, vaikka sieltä olisi fyysisesti välillä poiskin. Toisaalta paikkaan pysyvästi kiinnittyneet ihmiset saattavat kokea poistuneen tai juuri saapueen vieraaksi, ja hänen osallisuutensa paikallisiin asioihin kyseenalaistetaan. Oikeus ottaa kantaa paikallisiksi koettuihin asioihin on osallisuutta, joka on samalla henkilökohtaista ja jaettua, jännitteistä ja jatkuvan uudelleenmäärittelyn kohteena. Paikallisuus on samaistumista ja sitoutumista elettyyn paikkaan, ympäristöön ja yhteisöön. Yksilön ja paikan identiteetit määräävät, miten henkilö samaistuu ja osallistuu paikkaan ja yhteisöön, ja miten kukin yhteisö hänen osallisuutensa kokee ja hyväksyy. 

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Tarinat susisuhteen muokkaajina

Me täällä pohjoisessa toivomme kokemuksemme luonnosta, eläimistä ja kasveista olevan erityisen. Omakohtaiset eläinhavainnot ovat sangen yleisiä. Kokemuksista syntyvät tarinat, jotka ovat muovanneet suhdettamme luontoon ja villieläimiin, erityisesti petoeläimiin. Ennen luontosuhteeseemme vaikuttivat voimallisesti sukupolvelta toiselle kerrotut kertomukset. Nykyaikana luonto- ja eläinsuhdettamme muokkaavat sen sijaan voimallisesti median myötä sanomalehdet ja muut sosiaalisen median aineistot. Miten?
Sudesta ja petoeläimistä kertovia tarinoita voidaan löytää jo skandinaavisista myyteistä. Myös Aleksis Kivi kertoo Seitsemässä Veljeksessä miten seitsemän veljestä ovat jahdilla metsässä metsästämässä vaarallista petoa, karhua. Sen tapettua jahdin päätteeksi Juhani tuumaa: ”Eikö tämä ole yhteinen hyöty: penssata pedot, peikot ja perkeleet maailmasta pois?”. Suomalaisen erä- ja nuorisokirjallisuuden kotimaisena klassikkona pidetään A.E. Ingmania. Hänen kirjoittamanaan ilmestyi 1915 pojille suunnattu nuorisoromaani Rimpisuon usvapatsas. Siinä kerrotaan poikien, Jussin ja Matin seikkailusta Lapin rajamailla sekä heidän kamppailuistaan luonnossa. Heidän päälleen hyökkäävät petoeläiminä karhu ja susi. Kustantajan mukaan kirja oli täydellinen opas siihen, miten on mahdollista elää talvella ulkoilmassa, joutumatta luonnon ankaruuden ”uhriksi”.
Myös tietokirjallisuudessa käytiin susikeskustelua 1970-luvulla. Esimerkiksi Pentti Mäensyrjä kertoo ”Hukka huutaa” - kirjassaan, miten 1877 ─1881 välisenä aikana susien uhriksi päätyi 24 lasta Suomessa. Mäensyrjän mukaan suden tuhotöistä kehkeytyi ”tarina”, jossa monet lapsiuhrit nivottiin yksittäiseen vanhaan naarassuteen. Jouko Teperi kertoo kirjassaan ”Sudet Suomen rintamaiden ihmisten uhkana 1800-luvulla”, miten vuosien 18801881 lapsitapot loppuivat siihen, kun värvätty metsästäjä ampui suden vuonna 1881.
Aika ajoin esitetään julkisuudessa toiveita, että vanhojen satujen tulisi painua unholaan liian julmina. Kritiikin yksi juonne on se, että klassiset sadut kuvaavat sudet yksinomaan pahoina ja ne juuruttavat lapsiin turhaa susipelkoa. Pedot leimataan saduissa oudoiksi, kammottaviksi ja pahoiksi. Toisaalta kansansatujen tunnetaan sisältävän arkaaista kansanviisautta.
Susien aiheuttamista lapsitapoista keskustellaan Varsinais-Suomessa yhä edelleen. Paikalliset susitarinat ovat eläneet varsinaissuomalaisessa arjessa monien sukupolvien ajan. Tarinoiden vaikutuksilla voi olla paljon pidempi kesto kuin yksilön omalla elämänhistorialla. Tarinoiden myötä kokemukset siirretään suullisena tietona osana sukujen historiaa . Paikallinen historia ja kulttuuri jättävät näin jälkensä yksilön ajattelu- ja toimintatapoihin sekä yksilöiden/yhteisöjen identiteettiin. Tarinat myös eri historiallisina aikakausina uusintavat sukupolvelta/sukupuolilta toiselle normeja ja ideologioita, jotka ilmenevät yksilöiden luontosuhteessa. Kenties tällä tavalla tarkasteltuna varsinaissuomalaisessa ympäristössä helpommin voidaan tulkita susitarinoita, jos niitä tarkastellaan sosiaalisten tulkintojen ja merkitysten kautta.
Mietimmekö pitkällekään nykymaailmassa sitä, miten näkymättömästi paikallista ilmapiiriä ja asenteitamme muokkaavat sanomalehtien uutiset ja kertomukset susista lähiseudullamme. Monet mediat tuovat näyttävästi esille negatiivisia asioita susista. Susi nähdään röyhkeänä, uhmakkaasti katsovana, häirikkönä ja vahinkoeläimenä eli siis ihmisen ikuisena kilpailijana. Ei ihme, ettei eläinsuhteessamme suteen susipelossa näy vieläkään lauhtumisen merkkejä.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

The importance of what is absent

Juha took part in the tenth annual seminar of the Arctic Doctoral Programme ARKTIS in Rovaniemi, Finland, on March 16. This year’s theme was “Science‐Policy Interface – Societal Impacts of Arctic Research”. Below is the abstract of his presentation.

Ecosystem services are everywhere. But there is something in their constitution that is absent. According to philosopher John Searle (Making the Social World, Oxford, 2010), true beliefs fit the world. In the strict sense of the word, desires, intentions, and prescriptions cannot be true. They are not intended to represent the world as it is now, but how we would like the world to be. Intentions and desires have a world-to-mind direction of fit. They require the world to change to match them. True beliefs have a mind-to-world direction of fit.

Disturbingly, then, what we consider worth having, doing or being is absent – it is still becoming. This characteristic of absence applies also to natural functions. According to anthropologist neuroscientist Terrence Deacon (Incomplete Nature, New York, 2012, 38–39), “we describe function a process that exists in order to produce an otherwise unlikely state of affairs.” Function may be a product of design, but since Darwin it has been possible to understand function as emerging spontaneously, having end-directed character emerging irrespective of any anticipated end.

The important epistemic question is how to fit our institutions with individual and collective purposes and natural functions. This is exactly why ecosystem services are important and environmental policy so hard. Over the past few years, environmental policy makers have begun to show a special interest in ecosystem functions and, especially, in ecosystem services: namely some of the unlikely states of affairs produce items and features that are directly and indirectly beneficial to people.

The future research on socioecological systems must bring these absentee features to the fore. The core methodological challenge is then to make sense how healthy socioecological functioning is maintained, i.e. how direct, indirect, enacted and undergone ecosystem services could fit with human purposes and how to make human purposes fit with ecosystem functions. The concept of ecosystem service is not a magic bullet. But it could help planners, decision-makers and citizens to have an anticipative focus on what is constitutive but still absent. This would help us all to understand why the customary environmental policy easily misfit the environmental problems and why policy does not match the existing institutional arrangements.

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Suden isäntä

Viime viikkoina julkisuutta ovat saaneet susien pannoitukset Keski- ja Itä-Suomessa. Tätä kirjoitettaessa eläimen sijaintitietoa keräävän ja tekstiviestinä lähettävän pannan on saanut kaulaansa kuluvalla kaudella 12 sutta. Panta-termi yhdistyy mielikuvaan koiran pannasta ja pannoitus tekoon, jossa isäntä ottaa koiransa kiinni kontrolloidakseen sen liikkumista. Syntyykö suden pannoituksen myötä mielikuva isäntäsuhteesta suteen?

Suomalaisessa uskomustraditiossa esimerkiksi loitsuilla on pyritty hallitsemaan metsäneläimiä. Loitsuissa sudet esiintyvät vaarallisena ja siksi niitä loitsuissa karkotetaan, sidotaan tai suljetaan niiden suu. Karjanhoitoloitsuissa susi kuvataan jonkin yliluonnollisen isännän koirana, ja häneen vedotaan eläimen kiinni kytkemiseksi. Karjan laskeminen metsälaitumille huhtikuussa oli suuri tapahtuma. Huolta kannettiin erityisesti siitä, että sudet ilmestyvät karjaa verottamaan. Tämän vuoksi huudettiin loitsuja ja pidettiin muutenkin meteliä, poltettiin kokkoja ja annettiin uhrilahjoja Jyrkille tai muille pyhimyksille. Huudettiin Pyhän Yrjänän apua susien varalle: ’Yrjö, sido koirasi’!
 
Voi tuntua kaukaa haetulta verrata RKTL:n pannoittajaporukkaa vanhoihin pyhimyksiin ja pantasutta isäntänsä hallinnassa olevaksi koiraksi. Jostakin tämän kaltaisesta ajattelusta ehkä kuitenkin kumpuavat vaatimukset siitä, että tutkijoiden tulisi viedä Pyhäjärven seudun sudet ’takaisin sinne, mistä ovat ne tuoneetkin’ tai tutkijoiden vastuun peräänkuuluttaminen pantaeläimen lauman tekemiin vahinkoihin. Eivätkö tämän kaltaiset ajatukset osaltaan kuvasta oletusta vahvasta isännän kontrollista eläimiinsä?

Kiintoisaksi ajatuksen isäntäsuhteesta tekee se, ettei suomalaisen lainsäädännön mukaan kenellekään ole oikeutta elävään riistaeläimeen. Maanomistajalle kuuluu metsästysoikeus, ja tuon oikeuden hän voi vuokrata eteenpäin. Vasta kuollut riistaeläin voidaan tietyin edellytyksin omistaa. Pantaeläin ei myöskään nauti mitään erikseen kirjattua lainsuojaa – pannoitus ei ole suojelukeino. Suomessa pannoitettuja riistaeläimiä onkin ammuttu kesken paikannusjakson ja sen loputtua normaalin pyynnin yhteydessä.

Vapaana juoksentelevan koiran kytkeminen poikkeaa suden pannoittamisesta. Koiran kytkentä sitoo koiran tiettyyn paikkaan. Suden pannoittaminen tuottaa tiedon suden liikkumisesta. Tietenkin voidaan ajatella, että ’paikannustieto on valtaa’, jota RKTL:lle kertyy havaintojen karttuessa. Viime syksynä toiminnassa olleen susipuhelin-palvelun  myötä viimeisin paikannustieto on ollut yhtä tuoreesti – eli hieman taannehtivasti – niin tutkijoiden kuin palvelua hyödyntäneiden kansalaistenkin käytössä.

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Petopyynnin sosiaaliset vaikutukset

Pöytyällä tammikuussa toteutetun susijahdin jälkipuinti on nostanut esiin yhden suurpetopolitiikkamme perimmäisistä kiistakysymyksistä: paikallisten ihmisten mahdollisuuksiin vaikuttaa kokemiinsa suurpeto-ongelmiin. Suurpetotiedon tuottaminen ja tarvittaessa myös petopyynnin toimeenpano ovat Suomessa perinteisesti olleet paikallisten toimijoiden vapaaehtoisuuden varassa. Yksi suurpetokiistojen jännitteistä kumpuaa juuri tästä.

Hallinnon näkökulmasta nykyinen paikallisten metsästäjien vapaaehtoistoimintana toteutettu petopyynti on kustannustehokas tapa poistaa häiriötä synnyttävä eläin. Poliisilla on työvoiman, koulutuksen ja välineiden suhteen rajoitetusti resursseja toteuttaa tämänkaltaisia tehtäviä. Sen sijaan ulkomailla petopyynti suoritetaan useimmiten virkatyönä tai erilaisten tuholaistorjuntafirmojen toimesta. Suomalaisia esimerkkejä näistä toimintamalleista ovat pääosin poliisin toteuttamat hirvien poistot Helsingissä sekä yksityisyrittäjien osallistuminen kaninpyynteihin. Tunnettu historiallinen esimerkki on taitavien petopyynnin ammattilaisten, venäläisten lukaasien, palkkaaminen sudenpyyntiin 1880-luvulla Länsi-Suomessa.


Vapaaehtoisten metsästäjien toteuttaman pyynnin tehokkuutta voidaan hallinnon näkökulmasta tarkastella myös toisin. Voiko pyynnin salliminen paikallisille lisätä suurpetopolitiikan hyväksyntää ja voimaannuttaa paikallista yhteisöä ongelmanratkaisussa? Onko tilanne samankaltainen kuin autoa ohjaavan ja ’pelkääjän’ paikalla istuvan välillä? Useat meistä nimittäin ohjaavat mieluiten itse ja kokevat näin itse kontrolloivansa omaa turvallisuuttaan. Pyynnin salliminen on osallistavaa suurpetoasioiden hoitoa säännösten sallimissa rajoissa, mutta se voi olla samalla eräänlaista paineen purkua tai toimintaterapiaa.

Petopyynti on osaltaan suurpedoista koituvat haitan kompensointia pyynnin tuottamalla hyödyllä. Jahtiin osallistuminen on elämys ja saalis on arvokas  – näistä seikoista kertoo osaltaan se, miten suuri joukko halukkaita osallistujia on ilmaantunut viime aikoina Suomessa järjestettyihin ilves- ja susijahteihin. Paikallisille metsästäjille pyyntiluvilla suotu riistaresurssin hyödyntäminen toimii edullisena kannustimena eläinkantatiedon tuottamiseen. Petopyynnin tuottama hyöty kompensoi jahteihin osallistujille osin myös sitä, että suurpetokannat saalistavat metsästäjien talviruokinnalla vaalimia ja kasvattamia peurakantoja.
 

On myös esitetty, että laillisen pyynnin salliminen on keino vähentää laitonta pyyntiä. Niin väitteen puolesta kuin sitä vastaan on saatu jonkun verran tutkimuksellista näyttöä. Kaiken kaikkiaan maailmalla on kuitenkin tehty vähän tutkimuksia, joissa on tarkasteltu tiukasta suojelusta poikkeamisen sosiaalisia vaikutuksia. Kun kotimaista susikannan hoitosuunnitelmaa lähivuosina päivitetään, pyynnin järjestelyjen vaihtoehdot ja tähän liittyvät paikalliset toimintamahdollisuudet nousevat epäilemättä laajamittaiseen keskusteluun.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Susikeskustelun sukupuolet

Susi ja suden liikkeet herättävät tunteita Varsinais-Suomessa. Etenkin maaseudulla moni susireviirillä asuva on nostanut keskusteluun tarpeen suojella lapsiaan, lemmikki- ja tuotantoeläimiään pihoilla, pelloilla, metsissä ja kulkuteillä.

Susikeskustelussa huomio kiinnitetään usein metsästäjiin, luonnonsuojelijoihin, maaseudulla tai kaupungeissa asuviin tai esimerkiksi lammastalouden harjoittajiin. Keskiössä on ihmistoiminta ja sen alueellinen sijoittuminen suhteessa susiin, harvemmin toimintojen ja paikkojen sukupuolittuneisuus. Susipolitiikassa päätäntätasolla susiasioita käsittelevät useimmiten miehet. Esimerkiksi suurpetoneuvottelukuntien jäsenistä valtaosa on miehiä. Paikallista susitietämystä kertyy etenkin metsästäjille ja metsätyöntekijöille, jotka useimmiten ovat miehiä. Susien liikkuessa asutuksen tuntumassa tilanne voi olla toinen. Naiset ovat vapaa-ajallaan esimerkiksi miehiä aktiivisempia lähiluonnossa liikkujia, lasten ja koirien ulkoiluttajia, eväsretkeilijöitä ja niin edelleen.

Sukupuoli ei ole ollut keskeinen analyysin kohde suomalaisten susiasenteita käsittelevässä tutkimuksissa. Lumiaron 90-luvun puolivälissä tekemässä asennekyselyssä oli merkkejä siitä, että naiset pelkäävät sutta yleisemmin ja suhtautuivat epävarmemmin ja hieman kielteisemmin suteen kuin miehet. Simo Palviaisen kymmenisen vuotta sitten tehdyssä pohjoiskarjalaisten luonnonkäyttäjien suurpetokokemuksia selvittävässä tutkimuksessa sukupuolella ei näyttänyt olevan yhteyttä susikannan koon säätelyä koskeneisiin mielipiteisiin: tuloksissa ei eroteltu alle 18-vuotiaiden äitejä ja isiä muista vastanneista.

Susikysymysten sukupuolista ulottuvuutta sivuaa myös tuore Turun Sanomien teetättämä kyselytutkimus. Puhelinhaastatteluna toteutetussa kyselyssä tiedusteltiin 401 vastaajalta, oliko hän itse nähnyt suden luonnossa. Miespuoliset vastaajat, etenkin varttuneemmat, kertoivat naisia useammin sutta koskevista näköhavainnoistaan. Naisten ja miesten vastauksien välillä ei yleisesti ottaen ollut eroa, onko susi uhannut heitä itseään, perhettään tai eläimiään. Nuoret naisvastaajat (15-34 v.) näyttivät jakavan muita yleisemmin näkemyksen sudesta perheensä uhkana. Aineisto oli kuitenkin pieni.

Susisuhteen sukupuolittuneisuudessa ja -polvisuudessa on erityisen kiinnostavia piirteitä. Nuorten naisten ja miesten (15-34 v.) joukossa oli oman sukupuolensa varttuneempia vastaajia suurempi osuus niitä, joiden mukaan sudet tulisi jättää rauhaan. Vastaavasti heidän joukossaan oli harvemmin niitä, joiden mielestä sudet tulisi hävittää tai susien määrää tulisi vähentää metsästyksellä. Naiset, etenkin 35–64-vuotiaat, kannattivat heille tarjotuista toimintavaihtoehdoista useimmin susien pelottelua kauemmas asutuksesta ja harvimmin susien ampumista. Tämän ikäluokan miesten joukossa suurinta kannatusta sai susimäärän vähentäminen metsästyksellä.

Edellä esitetyt asiat kertovat selvästi jotain suden kohtaamisessa sukupuolittuneista kokemuksista ja toimintapoliittisista suunnista. Näyttää siltä, että eri-ikäiset miehet ja eri-ikäiset naiset ovat hiukan erilaisilla toiminnallisilla linjoilla. Sukupuoli ja sukupolvi vaikuttavat, mutta erityisesti susisuhteeseen vaikuttavat ne arjen käytännöt, tavat ja kulttuuri, joissa miehet ja naiset elämäänsä muovaavat. Varsinaissuomalaisessa kulttuurissa susi ja lapsiperhe ovat aivan erityisessä suhteessa. Tämä heijastuu myös paikalliseen arkeen. Sukupuolien ja sukupolvien tarkastelu avaa uudella tavalla suden läsnäoloon ja sen arjen hyvinvointivaikutuksiin liittyviä ulottuvuuksia ja viitoittaa uudenlaisia ratkaisukeinoja susipolitiikkaan.

maanantai 6. helmikuuta 2012

Sudenpyynti ristiriitojen lieventäjänä


Poikkeamista tiukasta suden suojelusta perustellaan usein tarpeella poistaa vaaraa tai vahinkoa aiheuttava susiyksilö. Susi on ristiriidan yksi osapuoli, ei vain syyntakeeton sivustaseuraaja suteen huomionsa kiinnittäneiden ihmisryhmien välisissä ristiriidoissa. Tämän vuoksi sudenpyynti pyritään kohdistamaan yksilöihin, jotka todistetusti aiheuttavat vaaraa tai haittaa ja synnyttävät jännitteitä. Pyynti ei ole kuitenkaan sudelle langetettu kuolemanrangaistus aiemmista teoista. Pyynnillä ennalta ehkäistään tulevia ongelmia, suotuisan suojelun sallimissa rajoissa.

Missä määrin tämänkaltaiset pyynnin perustelut saavat tukea kokemuksista, joita maailmalta on kertynyt? Hankkeemme yksi partnereista, Wisconsinin yliopiston ympäristötutkimuksen apulaisprofessori Adrian Treves, julkaisi vuonna 2009 katsauksen, jossa käsitellään suurpetopyynnin tehokkuutta ristiriitojen lieventäjänä ja kantojensäätelyn välineenä.

Trevesin mukaan ihmisillä ja suurpedoilla on jaettu intressi elinpiirinsä seura-, tuotanto- tai riistaeläimiä kohtaan. Jännite syntyy siitä, että suurpedot käyttävät ihmiselle tärkeitä eläinlajeja ravintonaan. Suurpetojen hävittäminen poistaa tietenkin intressiristiriidan. Tästä on monia historiallisia esimerkkejä. Sille, että petopyynnillä voitaisiin tehokkaasti ennaltaehkäistä ihmisten ja suurpetojen intressiriitoja ja samalla suojella petokantoja, ei Trevesin mukaan ole saatu yhtä yksiselitteistä näyttöä. Mitä satunnaisemmin pedot käyttävät ravintonaan ihmiselle tärkeitä eläimiä, sitä epävarmempi vaikutus näiden petojen pyynnillä on ristiriidan lieventämisessä. Useimmiten vähemmistö petoyksilöistä on erikoistunut saalistamaan ongelmallisella tavalla.  

Suomalaisittain tuntuu vieraalta ajatella petopyyntiä eräänlaisena valintajalostuksena, jonka tavoitteena on vähemmän jännitteitä synnyttävä petokanta. Ajatus tulee mieleen Trevesin pohtiessa, poistaako pyynti todella ongelmayksilöitä. Suomalainen lukija löytää helposti yhtymäkohtia meillä käytyyn keskusteluun. Ristiriitojen lieventämisen kannalta ei ole tehokasta, jos valintajalostus kohdistuu petoihin, jotka pysyttelevät kaukana ihmisasutuksesta eli alueilla, joilla pyynti voi olla helpointa järjestää. Suden pihavierailu pyynnin edellytyksenä on tässä mielessä tarkoituksenmukainen tapa kohdentaa pyynti ongelmaeläimeen.

Treves pohtii myös sitä, milloin pyynti auttaa säilyttämään pyynnissä henkensä säilyttäneiden petojen ihmisarkuutta. Pyyntitapahtumaan voi sisältyä monia elementtejä, jotka edistävät tätä pyrkimystä. Pyynti ei ole kuitenkaan tehokas ristiriitojen lieventäjä silloin, jos jahdissa loukkaantuneet tai siitä hengissä säilyneet petoyksilöt alkavat tekemään aiempaa enemmän vahinkoa. Pedot voivat pyyntialueella tai sieltä muualle siirryttyään alkaa etsiä kokemattomille tai yksinään saalistaville eläimille sopivia ravintokohteita – tästä käyttäytymisestä Treves antaa esimerkkejä. Pienpetoihin painokkaammin kohdistuva saalistus ei monenkaan metsästäjän mielestä ole vahingollista. Tilanne on aivan toinen, jos vaarassa ovat esimerkiksi metsästyskoirat. Yllättäviä pyynnin seurauksia voi syntyä lajin ja petokillan sisäisten vuorovaikutusten takia. Vaikka jonkin verran kokemusta on kertynyt siitä, miten erilaiset petojen karkottamiskeinot voivat johtaa nopeasti toivottuihin käyttäytymismuutoksiin, on vastaavia havaintoja pyynnin vaikutuksesta suurpetojen käyttäytymiseen raportoitu vain muutamassa tutkimuksessa.

Suden käsittäminen ristiriidan osapuoleksi sisältää ajatuksen, että ristiriitojen lieventäminen ei kohdistu vain toimiin, jossa ihmisryhmien välisiä jännitteitä lievennetään ja ihmisten toimintakäytäntöjä muokataan yhteensopivammaksi suden läsnäoloon. Myös susilta on lupa odottaa sopeutumista. Esimerkit maailmalta viittaavat siihen, että suupedoilla on tähän potentiaalia, mutta lisätietoa ja kokemusta kaivattaisiin lisää tämän potentiaalin tehokkaaseen hyödyntämiseen.

torstai 26. tammikuuta 2012

Kohtaamiset susipolitiikassa


Suurpedon läsnäolo huolestuttaa Lounais-Suomessa. Varsin taajaan asutulla Pyhäjärviseudulla elelee kolme susilaumaa. Laumoista eteläisimmän, ns. Yläneen lauman, GPS-paikantimilla varustetusta alfanaaraasta tehdyt havainnot painottuivat loppukesästä alkaen enenevässä määrin reviirin eteläosiin. Havainnot pihapiireissä lisääntyivät Nousiaisissa ja Mynämäellä. Kolmetoista alueen vanhempainyhdistystä järjestäytyi ja vaati riistahallinnon puuttumista ongelmaan.
 
Suomen Riistakeskus myönsi 10. tammikuuta 2012 pyyntiluvan nuoren pihoilla vierailevan suden poistamiseksi laumasta. Lupa osoitettiin Pöytyän, Mynämäen ja Nousiaisten alueelle. Jahdin toisena päivänä, sunnuntaina 15. tammikuuta ammuttiin kaksi sutta. Yksi ammutuista susista oli nuori. Toinen oli Pöytyän lauman pannoitettu alfanaaras. Susijahti päättyi virheeseen, jota poliisi nyt tutkii törkeänä metsästysrikoksena.
 
Jahdin tarkoituksena oli poistaa potentiaalisesti vaarallinen susiyksilö. Virallisen perusteen ohella susijahdin avulla oli tarkoitus arvioida metsästyksen vaikutusta susien ihmisarkuuteen – vähenevätkö pihavierailut, kun laumasta ammutaan yksi susiyksilö. Tämä kiinnostaa erityisesti susireviirillä asuvia. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen ylläpitämään TASSU-tietojärjestelmään kirjatut jälkihavainnot asutuksen liepeiltä perustelivat lupapäätöksen, mutta oma vaikutuksensa oli myös perusteilla, joita asukkaat olivat esittäneet turvallisuuteensa viitaten. Laillisen susijahdin uskottiin vahvistavan luottavaisuutta riistahallinnon kykyyn ja haluun toimia ongelmallisessa tilanteessa: suden tiukasta suojelusta voidaan poiketa, jos perusteet poikkeamiselle ovat olemassa.

Pöytyän tapahtumat osoittivat, että politiikan suunnitelmallinen toimeenpano on vaikeaa. Mitä kompleksisempi tilanne, sitä todennäköisempiä ovat yllätykset. Aina yllätykseen ei tarvita sen kummempaa virhettä. Yhteiskunnallisten pelisääntöjen muuttuessa toimintatavat ja käytännöt säätyvät tilanteeseen sopiviksi. Aina syntyy myös sellaisia toimintamalleja ja vaikutuksia, jotka eivät olleet politiikan tekijän harkinnassa toimenpiteitä suunniteltaessa ja sallittaessa. Parhaat käytännöt ovat vain harvoin kaikkien mielestä parhaita käytäntöjä. Tämä luonnehtii suomalaista suurpetopolitiikkaa laajemminkin. Alati tiukkenevasta suden suojelun politiikasta huolimatta susikanta ei ole suunnitellulla tai toivotulla tavalla vahvistunut.


Mistä tässä ilmiössä voisi olla kysymys?
 
Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos aloitti Suomen Akatemian rahoituksella tutkimuksen ”Instituutioiden yhteensopivuuden ongelma suomalaisessa suurpetopolitiikassa” syksyllä 2011. Nelivuotisen tutkimushankkeen tarkoituksena on selvittää, mistä johtuu etteivät viralliset yhteiskunnalliset järjestelyt (pelisäännöt ja politiikat) onnistu vahvistamaan kaikkien kansalaisten luottavaisuutta suurpetoasioiden hallinnointiin tai susipolitiikan perustaksi luotuun tieteellisen tietoon. Ongelmalliselta näyttää nimenomaan se, miten politiikan muodostaminen ja toimeenpano kohtaa kansalaisyhteiskunnan.
 
Kaikkien näkemykset susiongelmasta eivät ole samat kuin riistaviranomaisilla: suden läsnäolo on ympäristöongelma, ei sen epäsuotuisa suojelutaso. Tällaisessa tilanteessa toimivien, hyväksyttävien ja kohtuullisina pidettävien politiikkaratkaisujen löytäminen on työlästä, jollei mahdotonta. Suden tapauksessa on käynyt ilmeiseksi, että riistapolitiikan, tieteen ja erityisesti monien maaseudun elämäntapojen välillä on varsin vakavaakin kohtaamattomuutta. Ajattelu- ja toimintatapojen yhteensopimattomuus aiheuttaa väärinymmärryksiä, epätoivoa, kiukkua, turhautuneisuutta ja lopulta riitoja ja virheitä. Täydellistä yhteensopivuutta ei voida saada aikaan, mutta kohtaamattomuuden ja yhteensopivuuden syihin ja perusteisiin voidaan kuitenkin saada ainakin jonkunlaista tolkkua. Samalla myös suurpeto- ja riistapolitiikkaan voidaan keksiä uusia paikallisia sisältöjä ja politiikan jalkautumiseen ja toimeenpanoon uusia paikallisia keinoja. Tämä on sosioekologisen hankkeemme tutkimuksellinen lähtökohta.